maanantai 14. helmikuuta 2011

Joulukalenteri - 8. luukku

Kuten jotkut muistanevatkin, jäi edellisessä blogissani aloittama joulukalenteri varsin ikävästi kesken pienen henkisen aikalisän takia. Minä kuitenkin lupasin teille nämä puuttuvat luukut enemmän tai vähemmän myöhässä, ja koskapa olen aina silloin tällöin rehellinen ihminen, tässä ensimmäinen niistä nyt on:

14. helmikuuta on luonnollisesti ystävänpäivä. mutta viettäessäni tuota vuoden romanttisinta päivää kylmässä ja pimeässä (olen liian laiska noustakseni sytyttämään valot) huoneessa yksin istuen, en koe minkään sortin halua puhua kyseisen päivän historiasta. (Ei sillä, että sen historia mitenkään mielenkiintoinen edes olisi; päin vastoin kyseessä on vain jälleen yksi alkujaan pakanallinen juhla, joka on keskiajalla muutettu kristilliseksi pyhimyksen muistopäiväksi ja siitä myöhemmin Yhdysvalloissa muuttunut silkaksi kulutusjuhlaksi.)

Alunperin roomalaisen Juno-jumalattaren, joka oli ylijumala Jupiterin puoliso ja avioliiton, naiseuden ja äitiyden (sekä kesäkuun, kuten joku saattaa muistaa ensimmäisestä luukusta) suojelija, kunniaksi vietetyn juhlan sijaan tässä luukussa käsitellään kristillistä ikuisuusaihetta synti, sillä siitä sattuu olemaan ihan mielenkiintoinen kappale lukion uskonnon kolmannen kurssin oppikirjassa Theo - oikein väärin. (Minä en suostu myöntämään, että tätä postausta aloittaessani kävelin kirjahyllylle ja valkkasin ensimmäisen silmiin osuvan kirjan - ei, sen sijaan oikein valitsemalla valitsin kirjahyllystä sen vähiten teologiaan liittyvän teoksen ja säälittävää kyllä vaihtoehdoiksi rajautuivat tämä ja ruotsin kielioppi.) Ja ideana on nyt tutustua aiheeseen puhtaasti teologian ja etiikan näkökulmasta unohtaen katsoumuksellisen uskonnon.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää maailmankuva. Kristinusko on perinyt juutalaisuudesta käsityksen hyvästä maailmasta, joskin siihen on sotkeutunut myöhemmin ajatus perisynnistä, joka puuttuu tyystin esimerkiksi islamilaisesta ihmiskäsityksestä. Maailma on varauksetta hyvä, sillä onhan se Jumalan luoma ja hyväksi toteama. Ongelma ei siis ole maailmassa tai ihmisen elämässä, kuten esimerkiski buddhalaisuudessa ajatellaan, vaan ongelmana on ihmisen kykenemättömyys elää ns. luonnonmukaista elämää; synnittömästi. Jos asia kuitenkin olisi puhtaasti näin, olisi se aivan liian helppo ymmärtää, siksipä mukaan sotketaan myös käsitys perisynnistä.
Perisynti liitetään syntiinlankeemukseen, ja usein sen sanotaankin kärjistetysti olevan syytä paratiisin omenasta, vaikka asia on lähinnä toisin päin; ihmiskunnan syntisyys ei johtunut syntiinlankeemuksesta vaan syntiinlankeemus johtui ihmiskunnan syntisyydestä. Tässä kohtaa allekirjoittanut pitää käsitystä perisynnistä äärettömän masentavana, mutta sillekin on olemassa omat syynsä: kuten jo aikaisemmin sanoin, islamista puuttuu tyystin käsitys perisynnistä. Sen mukaan ihminen on maailman tavoin ensisijaisesti täysin puhdas ja virheetön, ja vasta ihmisen omat valinnat vievät hänet kauemmas Jumalasta. Tämä vaikuttaa myös pelastusoppiin: kristinuskossa ihminen voi omilla teoillaan yrittää tulla pelastuksen arvoiseksi ja elää mahdollisimman synnitöntä elämää mutta loppupeleissä pelastus johtuu vain ja ainoastaan Jeesuksesta, kun taas muslimit voivat omilla teoillaan saavuttaa paratiisikelpoisuuden. (Joskin siihenki liittyy käsitys Jumalan armon merkityksestä.) Tämä on nyt mielipidekysymys eikä puhdasta teologiaa, mutta itse pitäisin edellistä syynä syntiinlankeemusopille. Islamilainen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on positiivisempi, mutta se samalla laittaa suuremman taakan yksilön kannettavaksi, kun taas kristinuskossa ihminen voi lohduttautua ajatuksella "nokun se nyt vaan on niin". (Mikä on varmasti paitsi hyvin huojentavaa, myös äärettömän vaarallista sillä se kärjistettynä vie ihmiseltä vastuun toimia omana moraaliagenttinaan.)
Mutta onko ihminen sitten hyvä vai ei? Ensinnäkin tulee määritellä käsite hyvä. Jos sillä yksinkertaisuudessaan tarkoitetaan ihmisen moraalista tajua, on vastaus kyllä ja ei, ja näiden kahden sekoitus riippuu kokonaan kristillisestä suuntauksesta. Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on kaksi näkemystä: nk. luonnollisen moraalilain käsitys, jossa moraali on kokonaan uskosta riippumaton ja autonominen osa ihmistä ja nk. uskon etiikka, jossa usko määrittelee moraalin eli uskova ihminen on periaatteessa moraalisempi olento kuin uskonnoton/"vääräuskoinen".
Ortodoksisen kirkon mukaan uskonnollinen ja hengellinen elämä muuttaa ihmisen kykyä toimia oikein ja tehdä oikeita valintoja. Ihmisellä on luonnollisesti edelleen moraalinen vastuu teoistaan, mutta usko muuttaa häntä "jumalallisemmaksi". Periaatteessa siis parannus ei lähde ensisijaisesti ihmisen teoista vaan hengellisen elämän muutoksesta.
Reformoidut kirkot, joidin luterilaisuus ei missään nimessä kuulu, uskovat useimmiten Kristuksen herruus -etiikkaan. Tässä etiikan suuntauksessa katsotaan ihmisillä olevan luonnollinen moraalitaju, joka kuitenkin on syntiinlankeemuksen takia turmeltunut. Jumalan löytäessään ihminen kuitenkin kykenee taas tulemaan osalliseksi oikeasta moraalista tai ainakin sen ilmoituksesta.
Luterilainen näkemys on lähempänä katolisten luonnollista moraalilakia, eli ihmisen kyky tehdä oikein ei ole sidoksissa kirkkoon tai uskoon. (Tässääkään tilanteessa ei voida sanoa ihmisen olevan puhtaasti hyvä, vaan syntiinlankeemuksen perintö näkyy ihmisen kyvyssä toimia oikein. Ihminen on kuitenkin itsenäisesti kykenevä tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä, vaikka ne vaikeita ovatkin.)

Entä sitten ne pirun synnit itsessään, ei osana ihmisen hyvyyttä/pahuutta? Läntinen teologia kutsuu tällaisia syntejä tekosynneiksi, jotka kumpuavat perisynnin saastuttamasta maaperästä. Katolinen kirkko on tehnyt nämä synnit tunnetuimmiksi jakamalla ne kahteen laariin: kuolemansynteihin ja lievempiin, anteeksi annettaviin synteihin. Kuolemansynnit ovat vakavia rikkomuksia Jumalaa vastaan, jotka tehdään täysin tietoisesti ja vailla pakottavaa syytä. (Tappaminen on kuolemansynti, mutta oman maansa puolustaminen aseellisesti taas ei.) Moderni katolinen kirkko määrittelee nämä synnit "suoriksi rakkauden vastaisiksi teoiksi" ja niihin lukeutuvat mm. kymmentä käskyä rikkovat teot jne. Näitä syntejä ei seuraa välitön kuolema tai pelastuksen menettäminen, mutta ne vievät ihmistä kauemmas Jumalan armosta ja lopulta jotavat pelastuksen hylkäämiseen. Anteeksi annettavat synnit eivät itsessään ole vakavia rikkomuksia, mutta ne altistavat ihmisen suuremmille synneille.
Katolisessa kirkossa syntejä vastaan toimii rippi, joka on samalla yksi sakramenteista. Synnit tunnustetaan sillä ainoastaan niiden myöntäminen vapauttaa ihmisen taakasta. Kaikki ovat nähneet elokuvia, joissa katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen tunnustaa syntinsä rippi-isälleen, papille, joka tunnustusten päätteeksi lukee synninpäästön (synninpäästöä ei kuitenkaan anna pappi, vaan se tulee suoraan Jumalalta - näin asia menee kaikissa kristillisissä kirkoissa) ja voi kehottaa tunnustajaa esim. rukoilemaan. Niin se toimii katolisessa kirkossa, mutta luterilainen synnintunnustus on hieman erilainen: on olemassa kaksi tapaa, yleinen ja yksityinen tunnustus, joista ensimmäinen luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa jonkin yleisen kaavan sanoin (esmes hyvin runollinen "Herra, sinä olet valo mutta minä en ole katsonut Sinua, Sinä olet tie mutta minä en ole seurannut Sinua..." jne.). Yksityinen tunnustus taas tehdään omin sanoin joko papille tai jollekin toiselle kristitylle ja siihen kuuluu katoliseen tapaan syntien luetteleminen ja katuminen. Synninpäästön lukee ripin vastaanottanut osapuoli, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kuulemaansa kohtaan.(Pappisvirassa toimivan henkilön rippiin liittyvää vaitiolovelvollisuutta ei riko edes jo tapahtunut törkeä rikos - siis sellaisen josta voisi saada vähintään kuusi vuotta ehdotonta vankeutta -, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuuden.Sen sijaan papilla on velvollisuus ilmoittaa viranomaisille suunnitteilla olevasta rikoksesta niin, ettei hän ilmoittaessaan millään tavoin, siis edes välillisesti, anna ilmi teon suunnittelun tunnustanutta.)

Eli tällaisesta asiasta on todella kyse. Se saattaa tässä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se johtuu vain minun kykenemättömyydestäni selittää asia koko monimutkaisessa kokonaisuudessaan. Kyseessä on kuitenkin enemmän kuin äärettömän mielenkiintoinen asia, jonka jo psykologinen merkitys ihmisille aiheuttaa minussa puhtaan wau-reaktion.  Lähteinä ovat toimineen mm. seuraavat teokset: Theo Oikein väärin (Otava 2007), Uusin Testamentti (Terho Pursiainen, Tammi 1969), Nykymaailman uskonnot (Parragon 2007), Aika puhua -aika vaieta (Kirkollishallinnon julkaisuja 2011), Mihin uskovat muslimit (Sardar Ziauddin, Otava 2009) ja varmasti myös yli puolentusinaa muuta teosta, joita en kuitenkaan ole käyttänyt suorina lähteinä.

Tiedättekö, minun olisi ollut niin paljon helpompaa kirjoittaa ystävänpäivän historiasta...

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Ajatuksia

Alkuillasta istuin netissä lukemassa artikkeleita ihmisoikeuksista ja ihmisoikeusrikkomuksista, sillä - noh, ollaan nyt rehellisiä - mä olen jumalaton nörtti joka todella kuvittelee tuollaisten asioiden olevan mielenkiintoisia. Yksi ajatus johti toiseen, mikä on enemmän kuin luonnollista sillä pitkäjännitteisyys ei ole koskaan ollut suurempia hyveitäni toisin kuin impulsiivisuus. Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani olen ottanut välissä pienen aikalisän ja lukenut muutaman luvun verran Terho Pursiaisen 60-luvun lopulla kirjoittamaa teosta Uusin testamentti, joka sai ajatukseni harhailemaan tuhannen kilometria minuutissa. Teologiaa, filosofiaa ja valtiotieteitä opiskellut Pursiainen on ehdoton nero, joka em. teoksessa kirjoittaa kuinka kirkon ja kristittyjen tulisi lakata tukeutumasta vanhoihin dogmeihin ja Raamatun sanaan absoluuttisena totena jos he aikovat palvella ihmisiä ja Herraansa tässä muuttuvassa maailmassa.
Pursiaista ei tule edellisen takia missään nimessä pitää dogmi- tai Raamattuvastaisena, sillä hän myöntää molempien arvon tietyin ehdoin. Raamatusta tulee esimerkiksi erottaa Jeesuksen todelliset teot ja sanat sinne myöhemmin lisätyistä, vailla totuuspohjaa olevista legendoista (neitseellinen sikiäminen jne.), ja dogmeja saa ja tulee kehittää mahdollistamaan uskonnollisen dialogin jatkuvuus, mutta niitä tulee kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti aikaansa vasten ja tarvittaessa ne on myös voitava hylätä täysin, mikäli ne menettävät merkityksensä ja alkavat palvella enemmän itseään kuin ihmistä. (Vrt. onko ihminen sapattia varten vai sapatti ihmistä varten, Mark 2)
Dogmikritiikin voisi ajatella suunnatun erityisesti katoliselle kirkolle, joka Raamatun ohella tunnustaa ohjenuorakseen tradition*, perinteen, mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä Pursiainen hyökkää nimenomaan meille tutun luterilasen papiston ja kirkon kimppuun. Raamatun paimen jätti 99 lammasta etsiäkseen ja tuodakseen takaisin yhden kadonneen, ja samalla tavalla kirkon tulisi yrittää tavoitella sen sanasta kylmäksi jääneitä sen sijaan, että se ensisijaisesti palvelisi Jeesuksen ja löytäneitä jäseniään. Nykykirkkoon tämän voi helposti heijastaa muistelemalla nyt jo laantunutta homokeskustelua ja kirkon siihen antamaa vastausta, rukoushetkeä, jota olen jo aikaisemmin kritisoinut epäonnistuneeksi yritykseksi taiteilla kahden puolueen välillä kumpaakaan miellyttämättä. Kirkon ei instituutiona olisi pitänyt missään tapauksessa kieltää vapaaehtoista siunausta sen nojalla, että kirkkoon on pesiytynyt sitä vastustavia tahoja jotka katsovat Raamatun Paavalin sanoilla** sen kieltävän, katsoa mikä nykymaailman silmin on oikein (ihmisoikeudet!) ja toimia sen pohjalta Jumalansa johdatusta kuitenkaan unohtamatta. (Rakkaus) Tietysti tässä esimerkissä on nähtävissä minun äärettömän homomyönteinen kantani, jota kaikki eivät ikävikseni edelleenkään jaa. Mun tarkoitukseni ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut sanoa, että kirkon tulisi pakottaa palvelijansa siunaamaan homoliittoja vastoin omaatuntoaan ja Jumalansa ääntä, vaan että kirkon tulisi ottaa kokonaan uusi, radikaalimpi kanta, jonka tarkoituksena ei olisi miellyttää vaan toimia oikein, ja näin paremmin auttaa ihmisiä Jumalansa löytämään. Jeesus oli kuitenkin aikansa radikaali anarkisti, joka vastusti farisealasiten ja saddukealaisten paikalleen jämähtänyttä ja vanhoillista uskoa julistaessaan Jumalansa rakkauden kuuluvan kaikille, eikä tuota anarkiaa tulisi Jeesuksen sanan jatkajienkaan unohtaa.

* Esimerkiksi naispappeuskieltoa ei niinkään perustella ensimmäisellä Korinttilaiskirjeen kuin kuivahtaneella "kun näin nyt on aina tehty" -ajatuksella.
** Kieltoa ei perustella ainoastaan Paavalin sanoilla Roomalaiskirjeessä vaan myös Moosesten kirjoen kielloilla ja Jeesuksen sanoilla avioliitosta.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa Terho Pursiaisesta ja hänen kirjastaan, vaan ovista jotka olen elämäni aikana takaani sulkenut. Mutta noh, siitä sitten joku toinen kerta.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Hei, minä en ole matemaatikko

Tulipas tehtyä matematiikan koe, tarkemmin lyhyen matematiikan toisen kurssin koe. Vielä adverbillä täydentäen: tulipas juuri tehtyä lyhyen matematiikan toisen kurssin koe huonosti. Äärettömän huvittavaksi asian tekee se, että eillinen yhteiskuntaopin koe meni aivan mielettömän hyvin, mikä ei todellakaan ollut odotettavissa sillä oli lähinnä pihalla koko kurssin ajan. (Kirjan sain hankittua vasta viimeisen tunnin jälkeen, enkä edes avannut sitä vasta kuin koeaamuna.) Matikassa mä kuitenkin taas tein läksyni säännöllisesti ja ainakin kuvittelin osaavani ihan kaiken osattavaksi tarkoitetun. Vaan noh, jotkut meistä eivät ole matemaatikkoja vaan lähinnä säälittäviä yhteiskuntaopikkoja*. ;)


* Mikä taitaa olla kaikkea muuta paitsi oikea sana...

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Pala ikuisuusnovellia

Kun ottaa huomioon ainoastaan yhteiskunnan hyväksymät tosiseikat, ei meitä kai koskaan ollutkaan. Buddhalaiset siitä puhuvat, kuinka kaikki on vain ihmismielen halujen luomaa hallusinaatiota. Nirvana alkaa kun lakkaa haluamasta - paitsi Cobainin kohdalla; hänen Nirvanansa päättyi hetkeen jona halu katosi.

Saivartelijat eivät ole koskaan päässeet pitkälle elämässään.

Menneisyys ja nykyisyys samassa paketissa

Uaah, laiska olo näin suoraan sanottuna. On koeviikko ja minulla välipäivä, joten heräsin yhdeltätoista ja olen siitä lähtien vain loikoillut vuoteellani ja - noh, ollut tekemättä mitään sen kummallisempaa. Illemmalla on varmasti pakko opiskella hieman, mutta juuri nyt taidan vain jatkaa mitään tekemättömyyttäni sillä niin nautinnollista se on.

Pitkään nukkuminen aiheuttaa minulle yleensä levottomia unia, mikä on samanaikaisesti äärettömän hauskaa ja todella epämiellyttävää, sillä osa unista on eroottisia seksiunia, osa fantasiamaisia seikkailuja ja osa puhtaita painajaisia. Pari yötä sitten näin unen jossa olin lähtenyt Egyptiin vaihto-oppilaaksi ja joutunut suuriin ongelmiin vallankumouksen tähden, sillä typeryyksissäni olin antanut kristillisyyteni ilmi muutamille äärimuslimeille ja joutunut pakenemaan henkeni edestä. Jostain kummallisesta syystä piileskelin lumen täyttämässä metsässä, mutta vielä kummallisempi oli se tosiseikka, että olin Harry Potter. Eikä muuten ollut edes ensimmäinen kerta tuota laatua.
Tämänaamuinen uneni ei kuitenkaan sisältänyt maagista muodonmuutosta teini-ikäiseksi velhoksi tai lumisia metsiä Egyptissä, vaan ihan liikaa tuttuja asioita. Wordpressissä saatoin mainita kerran ja ehkä toisenkin muuttaneeni ja vaihtaneeni koulua tässä pari kuukautta takaperin, ja minut foorumeilta tuntevat ihmiset tietänevät syynkin tähän äkkinäiseen elämänmuutokseen. Kun ensimmäinen jaksoni alkaa olla ohitse, näin unen jossa kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja olin pakotettu palaaman vanhaan elämääni ja alistumaan kaikkeen siihen mihin olin ennenkin alistunut. Nyt, mä tiedän etteivät toisten unet ole koskaan mielenkiintoista luettavaa (elleivät ne sitten sisällä hardcore-pornoa mutta siitä lisää joskus myöhemmin) mutta mä kuitenkin halusin jakaa tuon uneni teeman jotta te ymmärtäisitte paremmin. Välillä tuntuu, että mun elämäni on tavallaan jakautunut kolmeen osaan: menneisyyteen, jonka paluuta mä edelleen pelkään vaikka tiedänkin mahdollisuuden siihen olevan olematon; tulevaisuuteen, johon mä en vielä osaa oikein suhtautua; ja nykyisyyteen joka on jotain katkeran suloista kaipuun ja onnellisuuden välillä. Toisaalta mä olen niin onnellinen kun vihdoin saan elää omaa elämääni mutta toisaalta mä myös kaipaan niitä muutamia hyviä asioita mun vanhassa elämässäni, tiedättehän, ystäviä, koulua jne.

Mun eräs ystäväni on tulossa tänään käymään, ja mä toivon että kaikki tulee menemään parhain päin.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Uusi alku ja seksismiä parhaimmillaan

Siinä ne nyt ovat, kaikki säästämisen arvoiset tekstini. Läheskään kaikki niistä eivät ole wordpressin Akribiasta, sillä kyseisen blogin tekstit olivat lähinnä äärettömän tasottomia, vaan suuri osa on vielä vanhemmasta blogistani, Moraalittomista, jonka pitämisen aloitin kaksi vuotta sitten helmikuussa 2009. (Siitä muuten on lähestulkoon päivälleen kaksi vuotta, niin se aika rientää.)

Tämä postaus on ylimääräinen ja oikeastaan aiheeton, sillä halusin vain juhlistaa urakkaani (johon varasin pari viikkoa ja jonka sain valmiiksi parissa tunnissa) kirjoittamalla täysin uuden postauksen. Löytääkseni jotain kirjoitettavaa, päätin vierailla Iltalehden sivuilla, paikassa josta olen eniten etsinyt innoitusta päivityksiä tehdessäni. Ja miksipä en olisi, sillä tälläkin kertaa löysin aiheen heti parin klikkauksen jälkeen:

Deuche pankin pääjohtaja Josef Ackermann on pahoitellut sitä, ettei hänen pankkinsa johtoryhmässä työskentele ainuttakaan naista, ja toivonut että vielä jonain päivänä siitä (johtoryhmästä siis) tulisi nätimpi ja värikkäämpi. Tästä ei luonnollisestikaan olla pidetty, sillä lausunto on seksismiä, tuota poliitikkojen ja pohattojen painajaisunta parhaimmillaan. Naisen ulkonäköä ei saa kommentoida missään tilanteessa puoleen tai toiseen, vaikka satiirinen huumoriohjelma Uutisvuoto väittääkin silmien kehumisen olevan aina turvallinen valinta, sillä se kertoo kuinka epätasa-arvoisessa maailmassa me yhä elämme.

Tämä on luonnollisestikin täysin naurettavaa. Minä olen seksistinen ihminen ja rakastan tehdä epäsopivia huomautuksia miespuolisten julkimoiden ja poliitikkojen ulkonäöstä. Se on äärettömän hauskaa, enkä minä suoraan sanottuna osaa kuvitella loukkaavani esimerkiksi Vladimir Putinia kuvaillessani hänen persettään pantavan näköiseksi* tai mainitessani Sauli Niinistön olevan kaikkien aikojen seksikkäin miespoliitikko. Ne ovat vain kommentteja kommenttien joukossa, onhan Matti Vanhanenkin julkisesti valittu kerran jos toisenkin Suomen seksikkäimmäksi poliitikoksi. (Mielestäni täysin väärin perustein sillä Niinistö on edelleen paremman näköinen, muttah...) Ketään ei kiinnosta loukkaantua näistä kommenteista, sillä tässä maailmassa riehuu epätasa-arvoisuuden lisäksi yksi sitäkin pahempi peikko: kaksimoraalisuus, ja siihen sortuu yksi jos toinenkin arvostellessaan ihmistä, joka keksi niinkin hauskan nimityksen kuin kokovartaloministeri.

*Venäjän mafialle tiedoksi, että olen juuri muuttamassa joten Oulussa sijaitsevaan osoitteeseen suunnistaminen niiden ketjujen ja polttopullojen kanssa on melkoista ajanhukkaa.

Tehdäkseni kauhistelustani oikeutetumman, aion nyt julkisesti laukoa seksistisiä kommentteja kuudesta suomalaisesta poliitikosta, julkisesta henkilöstä tai muusta päättävän portaan jäsenestä - kolmesta miehestä ja kolmesta naisesta. Olkaas hyvä:

1. Suosikkini Matti Repo, Tampereen hiippakunnan piispa. Arvoisan herra piispan mielipiteet ovat kivikaudelta, ja sillä ulkonäöllä varustetun ihmisen tulisi ymmärtää jättää virkansa ja ryhtyä Dresmannin alusvaatemalliksi. Saisi Päivi Räsänenkin vähän silmänruokaa.

2. Mistä tulikin mieleeni, että Päivi Räsäsen tasoisen suutelijan (Suuteli aviomiestään Linnan juhlien jatkoilla! Hot!) tulisi ehdottomasti siirtyä tekemään kristillistä pornoa. Saaduilla rahoilla voitaisiin rahoittaa kristillisdemokraattien mitä ilmeisimmin Raptorin biisistä lainattu Koti, uskonto ja isänmaa -vaalikamppanja.

3. Erkki Tuomioja on ehdottomasti maan älykkäimpiä poliitikkoja ja minä kunnioitan häntä suuresti. Hänen vaalisivujaan selaillessaan (http://erkkituomioja.org/) huomiio kuitenkin kiinnittyy kehnoon photoshoppaukseen: ehkä mies voisi harjoitella taitoa (ja samalla hankkia kivaa boostia vaalikamppanjaa ajatellen) 'shoppaamalla itsellensä adoniksen vartalon.

4. Hieman kaukaisemman vaalikamppailun alle on jo jäänyt tasavallan presidentti Tarja Halonen, jonka presidenttiyden parasta ennen -päivämäärä ylittyy vuonna 2012. Entinen setan puheenjohtaja voisi ottaa mallia Ruotsin kuningattaresta ja käydä vaihtamassa ainakin muutamia vartalonosiaan hieman tuoreempiin. Rintojen suurennus tupla d -kokoon ei välttämättä pidentäisi presidentinuraa Kekkosen hallintokauden mittaiseksi, mutta se voisi lisätä seuraavien Linnan juhlien katsojamäärää tuntuvasti.

5. Palatkaamme vielä hetkeksi Repoihin, sillä toivoisin Isä Mitronakin tunnetun Mitro Revon, tuon Euroopan parlamentin jäsenenen, vetäytyvän seuraavista europarlamenttivaaleista ja ryhtyvän takaisin papin hommiin. Kyseiseen ammattiin kuuluva kaapu nimittäin näytti ihan hemmetin hyvältä arvon herran päällä.

6. Viimeisenä ja ehdottomasti vähäisimpänä on Akribia-blogia ylläpitävä Mazelike, joka saisi jättää tällaiset naurettavat kirjoittelut vähemmälle ja etsiä miehen. Voisi sekin nainen vihdoin oppia, että pöydän reunan yli kumartumiseen ei välttämättä tarvita syyksi toiselle puolelle vierinyttä esinettä.

Vanha: Perjantai (ihan vaan mainoksena)

Tiedätkö sä kun joskus on vaan mahdotonta unohtaa tiettyjä juttuja elämässä? Ekaa isoo polkupyörää, sitä hiton maalia, jonka sä teet koulujen välisissä ihan vikoilla minuuteilla, ekoja kännejä ja sitä tosi kömpelöä suudelmaa puistossa, johon ne kännit johti ja joka hävetti ihan hitosti seuraavana aamuna. Ne on sellasia hetkiä, joita voi myöhemmin selata kuva kerrallaan eteen ja taakse niin kuin jotain vanhaa kaitafilmiä koulun elokuvakerhossa, johon mentiin sen yhden ylimääräisen kurssimerkinnän takia. Mulla nimittäin oli tänään sellainen hetki. Se tapahtui ihan hetki sitten – just tässä, missä me nyt ollaan... Vaikka saattaa siitä kyllä olla jo vuosia. Mistä mä sen tiedän, kun eihän millään ole tässä vaiheessa enää pirunkaan merkitystä. Hitto, kun tässä vaiheessa millään ei oikeen oo enää mitään väliä.

Mutta mä voin kertoo sulle mitä tapahtui, jos sulla on hetki aikaa. Siinä ei mene kauaa, sillä mä en ole koskaan ollut mikään tarinoitsija, niinku mun opekin sanoi. Mutta samalla se kyllä sanoi, että musta on sitten johonkin muuhun isompaan. Että ehkä tää sitten oli sen suurempi juttuni, kuuntele jos sattuu kiinnostamaan.

Sanotaan, että se tapahtui Perjantaina. Perjantaina isolla P:llä – just sellaisen mahtavana päivänä, joita mahtuu ehkä kaks tai kolme vuoteen. Tiedäthän, Perjantai just koulun loppumisen jälkeen, Perjantai tyhjässä talossa porukoiden ollessa maalla ja sitten se kaikista paras: Perjantai, jolloin yksi sun kaveriporukasta vihdoin täyttää kahdeksantoista. Ne on just sellaisia päiviä, joina ei voi kuin olla nuori ja bilettää niin sanotusti perseet olalla. Naamalla paistaa koko ajan sellainen hiton naurettava virne, josta sietäis jo saada turpaansa, ja kaikki on samaan aikaan ihan mahtavaa ja vähän haikeeta. Silleen kun yksi osa susta ja sun elämästäsi on ohi, ja sun täytyy tarttua niihin jäljellä oleviin palasiin kynsin ja hampain, sillä kohta nekin on ohi eikä susta oo jäljellä enää mitään. Kato, sitten sä oot aikuinen, eikä mikään oo enää mitään – vilkaise vaikka sun porukoitas niin näet mun olevan oikeassa. Vanhemmat, opettajat ja kaikki ne idiootit, jotka tuli aina koululle saarnaamaan raittiudesta ja liikennekasvatuksen tärkeydestä sun ja mun elämässä, ne on jo kaikki ihan finito. Ja jotkut meistäkin sortuu siihen ihan liian nopeasti.

Me oltiin silloin ihan täysillä, Mä, Rape ja Toni. Vaikka oikeesti Rapen nimi oli Roope ja me kutsuttiin sitä Rapeksi silleen englanniksi lausuttuna: Reip. Toni oli vaan Toni, kun ei sellaisesta nimestä mitään hyvää keksi, ja mä olin... No kutu vaikka Irwiniksi, kun meidän molempien etunimi oli kuitenkin sama. Oikee nimihän löyty lehdistä tossa vähän aikaa sitten, jos sä et sitä muuten keksi. Se oli isolla Iltalehden kannessa oikein asuinpaikkakunnan ja iänkin kaa. Mutta sinä iltana mä en ollut vielä lehdissä, vaan me vaan oltiin Mä, Rape ja Toni, ja me kuviteltiin olevamme jotain ihan sikakovia jätkiä, vaikka kaikki muut kyllä tiesi totuuden. Että me siirryttiin kaikki kiltisti peruskoulusta lukioon, vaikka uhottiinkin lopettaa koulu ja lähtä kiertään pohjoismaita liftaamalla, ja istuttiin ne pari jälkkärikertaakin ihan vaan jostain täysin turhasta. Tyyliin syljeskeltiin lattialle vähän turhan näkyvästi ja kiusattiin paria isotissisempää tyttöä. Ei sellasen pikku hiplailun olisi edes tarvinnut mihinkää johtaa – kyllähän säkin varmaan tiedät, mitä tyttöjen ei tarkoittaa.

Mutta sun täytyy antaa mulle anteeksi, kun mä tälleen taas eksyin aiheesta, joka oli perjantaina hieman yli kello kahdeksan. Rape oli vanhimpana meistä täyttänyt just edellisenä päivänä kahdeksantoista, ja me istuttiin nyt sen mutsin keittiössä vetämässä naamaamme jotain kuivaa marketin kakkua. Ei ihan se ykkössuunnitelma bileitten ohjelmaksi, mutta ei siinä oikein muutakaan voinut, kun Rapen mamma oli ihan kuin joku himotiukkapipoinen kukkahattutäti. Ei bileitä, ja ehdottomasti ei bileitä alaikäisten kavereitten kaa, kun se on laitontakin vielä. (Just joo...) Sen takia me sitten jouduttiinkin turvautumaan suunnitelmaan bee, eli lähteen ulos etsimään vähän kovempaa menoa.

Paitsi ettei kovempaa menoa ollut mitenkään helppoa löytää. Mä ja Toni oltiin vielä liian nuoria baareihin, eikä pakkasmittarin pudottua miinus neljääntoista ulkonakaan roikkunut oikeastaan ketään. Me jouduttiin talsimaan ympäri keskustaa ties kuinka kauan ennen kuin löydettiin ekat elossa olevat tyypit sen pakettiautossa buukkaavan mustalaisperheen lisäksi, niitä työt vieviä varkaita kun ei lasketa. Vaan emmätiedä voiko jotain yläastelaisteinejä sen paremminkaan populaksi laskea, ne kun vaan seisoskeli Ärrän pihalla ihan liian keveissä toppatakeissaan ja odotteli jotain tyyppiä, joka suostuis hakeen niille siideriä. Melko säälittävää oikeesti – melkein teki mieli kääriä hihat ylös ja käydä aukoon päätä, mutta olisi se ehkä ollut turhaa kun saman tien saatettiin kyniä niiltä kakskytprossaa hakupalkkana. Mä tiesin tyypin, joka olis hoitanut homman kotiin seitsemällä mutta life is no fairtrade ja ne suunnilleen kerjäs sitä.

Sisällä kiskalla meinas kieltämättä tulla kuset housuun, sen verran nimittäin jännitti lappaa kaljapulloja ja lonkkua tiskille sen räikyvän oranssiksi punattuja huuliaan mutristelevan kassaneidin silmien edessä. (Vaikka neiti ei alkuukaan ole oikea sana kuvaamaan sitä valaan kokosta ämmää.) Se alkoi heti puhuun jotain poliisista ja sossusta, mutta hiljeni nähtyään Rapen mopokortin ja siinä seisovan päivämäärän: 23.2.1991. Just täysikänen, just tarpeeks vanha ostamaan juotavaa eikä se ämmä voinut sanoa siihen yhtään mitään. Nauru oli melko herkässä, kun me kannettiin jaon jälkeen meille jääneet kaljat vanhalle leikkipuistolle, josta oli vuosien saatossa tullut teinien kantapaikka graffiteineen ja tupakantumppeja täynnä olevine leikkimökkeineen. Mä tykkäsin vielä pentuna leikkiä siellä naapurin Emman kaa kauppaa silloin, kun en vielä tajunnut mitä mieltä tytöistä piti oikeesti olla. Mutta eipä nykypennut olis siellä kuitenkaan leikkineet kun niillä oli kuitenkin kaikki koneet ja kännykät, niin ihan sama meidän oli siellä iltaisin hengata paremman paikan puutteessa. Kaupunki kun sulki sen vikan nuorisokahvilankin viime budjettileikkauksen yhteydessä.

Alkuilta kului tosi rattoisasti lähinnä rivon huumorin parissa, mutta sitten Tonin piti päästä tekeen mitä se idiootti aina tekee. Se oli kato päässyt edellisenä lauantaina pukille yksissä kotibileissä, ja nyt se jakoi meille auliisti Caritan, sen panon, avuja ja heikkouksia. rinnat oli pystyssä ja melko isotkin eikä perässäkään kauheasti valittamista ollut. Ja halukas se oli parin siiderin jälkeen, Toni sanoi ja vinkkasi silmää. Ei ollut tarvinnut juuri kuin kaataa tyttö sänkyyn, ja reidet olivat avautuneet itsestään. Olis varmaan kelvannut sullekin, Reip, se sanoi, tai ainakin kuvittelis, että vuoden jälkeen alkais yks jäätelö maistua jo vähän puulta.

Sillä Toni viittais Tuulaan, jota Rape oli hinkannut jo melkein vuoden päivät. Tonihan sellaista ei koskaan tajunnut, sillä sille tyttö oli yhtäkuin kertapano ja sitten veks, mutta mä uskon, että Tuula saattoi oikeasti merkitäkin jotain Rapelle. Ainakin se käyttäytyi tytön seurassa aina ihan hiton paljon fiksummin, yritti jopa olla kiroilematta liikaa ja välillä vähän polttamattakin. Usein se tietysti epäonnistui siinä aika pahasti, Rape kun oli, mutta silti se aina yritti uudestaan. Se ei edes lannistunut sen yhden kerran jälkeen, jolloin se meni taas kerran juomaan vähän liikaa ja Tuula joutui soittaan isänsä hakemaan niitä. Äijä oli ollut ihan raivona ja huutanut, että jos Rape enää ikinä tulee sen tyttären lähelle, se tekee siitä ekaks selvää paljain käsin ja hakee sitten haulikon. Siinä vaiheessa mä olisin jo heittänyt rukkaset naulaan, mutta Rape jatko Tuulan kanssa ja kävi jopa pyytämässä anteeksi sen isältä.Teidän olisi pitänyt nähdä miten pynttäytyneenä se lähti sille ristiretkelle – päällä isän vaatekaapista lainattu kraka ja kaikkea. Hitto että me naurettiin. (Äijä oli kuulemma roikottanut Rapea kauluksesta mutta antanut sitten lopulta anteeks kun oli tajunnut, että Rape on loppujen lopuksi aika säälittävän kunnollinen jätkä.)

Ehkä se johtu juuri siitä tosissaan olemisesta, kun Rape veti ihan hitonmoiset pultit Tonin sanoista, mutta saatto siihen liittyä jotain vanhempaakin naljailua. Ne kun ei olleet koskaan tulleet mitenkään erityisen hyvin toimeen ainakaan humalassa. Rape ja Toni oli tosiaan molemmat vetäneet varmaan lähemmäs viisi pulloa, ja minä vielä enemmän. Päässä humisi oikein urakalla ja alkoi olla vaikeaa sanoa kuka oli kuka ja missä, mutta Rape ihan oikeasti teki Tonin sanoista jonkun elämää suuremman propleeman. Mä en nyt sano tätä arvostellakseni, mutta Tonin päässä ei koskaan ollut valot mitenkään erityisen kirkkaalla, eikä Rapen olis sen puheista pitänyt niin hemmetisti hermostua. Ei Tuula niinku mikään Rapen kihlattu ollut tai mitään. Paitsi että oli se – me vaan ei tiedetty siitä.

Mitä saakelia mun morsian sulle kuuluu, Rape huusi ja yritti tönäistä Tonia liukumäkeä vasten. Toni väisti helposti, olihan sillä paljon läheisemmät välit kaljaan kuin Rapella tai mulla. Mä tykkäsin ehkä juoda kerralla enemmän ja nopeammin, mutta se veti kännit käytännössä joka viikonloppu ellei sen broidit sitten sattuneet olemaan faijan ja sen luona kylässä. Kukaan Tonin nähnyt ei oo koskaan uskonut kuinka hitosti se jätkä tykkäs tuhlata aikaa niitten marakattien viihdyttämiseen.

Ehkä mä oon pannu sitä sun morsiantas, Toni sano ja virnisti. - Joo, mä panin silloin, kun sä olit saanu porttikiellon niitten kämpille. Eikä muuten ollu ees paha, mitä nyt täys lauta.

Rape oli siinä vaiheessa jo ihan punasena, ja se tunkenut kädet syvälle takin taskuihin. Sä et oo tosissas, se mutisi, ja mä vannon, että jos kukaan vaan voi puhua liikuttamatta naamaansa milliäkään, Rape teki niin.

Sen sä voit päätellä ihan ite, Reip. Tiedätkö sä mikä musta oli parasta Tuulassa? Se tapa, jolla se puristi ne glitterkyntensä mun takareisiin kun se – Ja siinä vaiheessa Rape löi Tonia ekan kerran. Eikä muuten ollut mikään pieni tirpasu, vaan ihan keskivertopainijan otteella vedetty oikea suora leukaperiin. Rape kun tykkäs harrastaa painia ennen ku se jäi liiaks koukkuun nettipeleihin ja sellaiseen sontaan.

Mitä – etkö sä tykkää kuulla kun mä kerron totuuden siitä hutsusta? Toni kysy ja sylkäs maahan. - Sä oot tietty jo varannut kirkot ja kuvittelet eläväs sen kanssa onnellisena elämäs loppuun asti, mut hei newsflash for you, se on vaan samanlainen horo ku kaikki muutkin ämmät. Lopulta se päätyis kuitenki pettään sua jonku pikkasenki paremman kaa, se sano ja sen ääni murtu ihan pikkasen niinku se olis katkera, mutta ei Toni oo mikään nössö, jolla olis tapana avautua heti parin kaljan jälkeen. Sellaiset tyypit on muutenki ihan säälittäviä, jos multa kysytään.

Ja sitten Rape löi uudestaan. Ja alkuunsa se oikeesti näytti aika hiton makeelta kun ne hakkas siinä hangessa toisiaan naamat irveessä niinku kyseessä olis ollut joku Suomi vastaan Ruotsi -matsi. Mä vaan istuin siinä hiekkalaatikon reunalla kittaamassa kaljaa ja kattelin huvittuneena niitä kahta. Mutta usko mua, en mä mikään ihan vastuuton jätkä sentään ole, kyllä mä lopulta ihan oikeesti ajattelin mennä väliin ja rauhotella tilannetta vähän. Sen keskarimäärän jälkeen se ei vaan ollu enää niin helppo juttu, kun en mä olis varmaan pysynyt enää edes pystyssä omin jaloin. Ja siksi mä vaan istuin siinä ja kattelin – en sen takia, etten mä olis välittänyt tai jotain.

Mut siinä vaiheessa mun kaitafilmi alkaa olla jo vähän aukkonen, niin kuin jotkut mummon ullakolla säilyttämän kelat sen ja papan vuosipäivistä ja ekasta Ruottinmatkasta lautalla Tanskan ohi Göteboriin. Jossain vaiheessa Toni kuitenki sai tarpeekseen käsirysystä ja heilautti puolitäyden karhupullon liukumäen tankoon. Se meni tietty rikki ja kaljaa roiskui ympäri lunta ja sen vaatteita. Yksi lasinsirpale lens mun viereeni ja repi mun sormeni auki, kun mä poimin sen talteen ettei kukaan astuis siihen. Siitä tuli verta ja mua hävettää vähän myöntää, että sillä hetkellä mä olin paljon kiinnostuneempi niistä parista veritipasta kuin mitä mä olin Rapesta, jota Toni sentään huitaisi sillä pullolla ranteeseen ja poskeen. Tai ainakin poskeen, kun se veri ranteessa ja käsissä saatto kyllä olla Tonin huulestakin, joka oli aika kiitettävästi auki.

Hutsu, Toni sanoi vielä kerran huomattuaan olevansa voitolla, kun Rape oli kumartunut kaksin kerroin ja piteli poskeaan. Toista kertaa se ei sitä sanonut, mikä nyt on varmaan ilmeistä, sillä jopa Tonin kaltanen älykääpiö pystyy keksimään useamman kuin yhden nimen helpoille tytöille. Ehkä se olis seuraavaksi sanonu horo tai lutka, mistä mä tiedän, mutta ennen sitä Rape keskeytti sen taas kerran tönäisemällä sen vasten sitä samaa liukumäkeä. Ja sillä kertaa se oikeesti osu niin, että Tonin pää heilahti taakse ja sen takaraivo kolahti vasten kyllästettyä puista reunaa ennen kuin Toni jäi makaamaan siihen kaljaiseen hankeen, mihin Rapeki tuupertu. Siinä ne makas.

Mutta tiedätkö sä, että ne selvis hengiss – Rape, jonka nimi lausuttiin Reip ja Toni, joka oli muuten vaan täys urpo ja idiootti, varsinkin kännissä. Siinä hiekkalaatikolla istuessani – tai siinä vaiheessa lähinnä enää vain retkottaessani – mä näin, kuinka Rape lopulta tuli sen verran tolkkuihinsa, että se tajus edes hämärästi mitä oli tehnyt. Sen kasvot väänty aika mahtavaan irveeseen ja se oksensi lumelle, jossa oli muuten yllättävän vähän verta kun miettii mitä oli tapahtinut. Kaiketi kylmä supistaa verisuonia tai jotain. Sitä oksennusta roiskui joka puolelle, mutta ainakin Rape näytti selviävän siitä hiukan. Se nosti liikkumatonta Tonia sen verran ku vaan jakso ja lähti raahaamaan sitä kohti autotietä, missä kulki vielä satunnaisesti pari autoa. Kello kun oli vasta jotain yhdentoista tai sinne päin. Siitä tienpenkasta sitten yksi auto poimi ne mukaansa ja lähti käsittääkseni kuljettamaan sairaalaan. Täytyy myöntää, etten mä ole ihan varma mihin me meni tai minkä värinen se auto oli, minkä sä varmasti haluaisit kuulla. Siinä vaiheessa mä olin jo sen verran pihalla kaikesta että jäin vaan siihen lumihankeen makaamaan ja ajattelin, että pikkuisten tirsojen jälkeen olis hyvä kattoo uudestaan.

Seuraavan kerran mä näin Rapen vasta kirkossa. Sillä oli puku päällä ja kaulassa kraka, jonka se oli taas lainannut faijansa kaapista. Mukana sillä oli Tuula, jolla oli tosi kaunis musta pitsimekko ja H&M:n paksu toppatakki, jota se ei riisunut vaikka sisällä oli kuitenkin suhteellisen lämmintä. Hanskoja sillä ei kuitenkaan ollut, ja mä näin ohuen sormuksen, joka sillä oli vasemmassa nimettömässä. Kullan kiilto sopi sen kynsien glitteriin, mutta ihan yhtä hyvin se sopi sen meikkiinkin, joka ei ihan kuitenkaan riittänyt peittämään mustaa silmää ja niitä paria naarmua sen poskessa. Asia, jonka huomasivat kai muutkin, sillä Tuula sai yllättävän paljon katseita osakseen ollakseen niin kiltti ja kunnollinen tyttö.

Tonia mä sen sijaan en enää nähnyt kunnolla. Se ei tullut kirkkoon eikä sitä ole näkynyt puistossakaan, vaikka siellä paljon meidän luokkakavereita käykin. Kerran mä melkein kuvittelin nähneeni sen väkijoukossa, mutta se kääntyi pois ennen kuin mä ehdin katsoa uudestaan. Että ilmeisesti sillä idiootilla ei vaan enää ollut mulle mitään sanottavaa.