Viikonloppu oli täynnä hitaan haikeita päiviä. Ulkona oli lähestulkoon suojasää ja koiraa jälleen viikon tauon jälkeen ulkoiluttaessani kuuntelin Alice Cooperin Every Woman has a Name -kappaletta ja Bon Jovin tuotantoa, taattua haikeilumusiikkia.
Enkä mä edes tiennyt, miksi kaikki tuntui niin haikealta, ehkä mä vaan hetken ajan kaipasin maailmaan, joka ei ole minun.
Ja mä uskoisin, että aika monet tuntee niin. Varsinkin keväällä, kun hormonit nyt vaan tulee pintaan ja kaikilla on joku ja noh... mä olen puutteessa. Enkä mä oikeastaan ole edes katkera siitä, vaikka siltä se varmaan voi kuulostaakin, lähinnä se vaan saa minut haikailemaan kirjoittajanlahjoista niin että voisin ainakin vangita paperille sen kaiken. Juuri-blogin pitäjä vangitsi tunteen melko hyvin Tässä on -runossaan kirjoittamalla: "Tässä on ikävän ja unelman ristisiitos/kaipaus sinne missä vain muut ovat olleet", vaikka tietenkään runoista ei koskaan saisi irrottaa vain yhtä pätkää ja jättää sitä kontekstitta. Otetaan Koraanista pätkä Tähden suuraa ja islam on yhtäkkiä polyteistinen uskonto, otetaan pätkä Roomalaiskijettä ja kaikilla konservatisteilla on mahdollisuus perustella homoseksuaalisuus jumalattomaksi - eikun, sitähän tapahtuukin jo.
Mutta ehkä tässä tilanteessa vaikutus ei ole sama.
Tuli muuten Tähden suurasta mieleen varoittaa teitä www.islamopas.net osoitteella liikkuvasta väärää tietoa ja suoranaista rasismia levittävästä ja ylläpitävästä sivustosta, jonka domainin omistaa - surullista kyllä - Fida International ry, helluntaiseurakuntien kansainvälinen lähetysjärjestö. Jos joku kokee halua tutustua oikeaan islamin uskoon, on osoite www.islamopas.com, ei net. Sivusto on lähinnä suoraan ruotsinkielisestä sivustosta tehty käännös, mutta kieli on kuitenkin laadukasta ja tietoa löytyy enemmän kuin omiin tarpeisiin. (Luonnollisesti tätäkään tietoa ei voida pitää sataprosenttisen mielipidevapaana, sillä jokainen kertoo omasta uskonnostaan vain sen parhaan puolen, mutta se nyt on asia johon täytyy vain sopeutua.)
As-Salamu Alaykum, vai miten se nyt ikinä kirjoitetaankaan.
Ja jos kristillisiä nyt ollaan, Laudetur Jesus Christus (meille suomen luterilaisille ja luterilaisessa vaikutuspiirissä kasvaneille kaiketi hieman tuntemattomampi, hyvin kristillinen tervehdys).
Jälkimmäiseen (ylistetty olkoon Jeesus Kristus) voi vastata "In saecula, Amen" (ikuisesti, amen) ja ensimmäiseen (rauha olkoon kanssasi) Wa Alaikum as-Salam (ja rauha olkoon myös sinun kanssasi, joskin käännös "kanssasi" lienee hyvin kristillinen sanavalinta.*)
*Oma käännös mikä oma käännös, joskin englanninkielisestä käännöksestä, ei suoraan arabiasta. (Englanninkielisestä käännöksestä muuten suuri kiitos http://www.islamic-dictionary.com)
maanantai 28. helmikuuta 2011
tiistai 15. helmikuuta 2011
Edelliseen viitaten
Unohtui 8. luukusta epähuomiossa mainita tekosyntien erilaisuus luterilaisessa ja katolisessa opissa. Luterilainen tai luterilaisessa maassa kasvanut voi kokea oudoksi katolisten tavan käydä ripittäytymässä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Missään nimessä ei kuitenkaan pidä kuvitella katolisten olevan jotenkin pikkutarkempa ja rehellisempi suhteessaan Jumalaan, sillä jo katolisten käsitys synnistää poikkeaa niin paljon, ettei luterilaisten ja katolisten rippitottumuksia voi kunnolla verrata. Luterilaisuuteen on syntynyt tapa mieltää synneiksi vain "todelliset" rikkomukset kuten varastaminen, Jumalansa kieltäminen etc., kun taas katolilaisten syntikäsitys on paljon laajempi ja monipuolisempi, mikä näkyy jo jaossa kuolemansynteihin ja pienempiin, anteeksi annettaviin rikkomuksiin. Nämä pienemmät rikkomukset selitetään teologiassa "epäonnistuneiksi pyrkimyksiksi harjoittaa hyveitä", eli synniksi voi ripissä tunnustaa esimerkiksi kykenemättömyyden pitää huolta omasta hengellisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnistaan tai tavasta tukahduttaa lähimmäisten kasvua jne. Allekirjottaneesta tällaiset asiat kuulostavat kamalan maallisilta ja hengellisesti vähäpätöisiltä ensialkuun, mutta kun niitä ajattelee tarkemmin, alkaa tällainen katolinen syntikäsitys kuulostaa aivan yhtä järkevältä kuin luterilainenkin, ellei järkevämmältäkin. Nykyinen uskonnollisuus on ajautumassa kohti tilannetta, jossa ihmisillä on tarkasti määritellyt hengelliset tilanteet ja maalliset tilanteet, mutta tämäntyyppiset ajatukset pakottavat yhdistämään nämä minän kaksi erilaista puolta yhdeksi kokonaisuudeksi, joka ei ole yksin maallinen eikä henkinen vaan pelkästään inhimillinen. Vaan noh, jokainen tyylillään; katoliset omallaan ja me luterilaiset omallamme.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Joulukalenteri - 8. luukku
Kuten jotkut muistanevatkin, jäi edellisessä blogissani aloittama joulukalenteri varsin ikävästi kesken pienen henkisen aikalisän takia. Minä kuitenkin lupasin teille nämä puuttuvat luukut enemmän tai vähemmän myöhässä, ja koskapa olen aina silloin tällöin rehellinen ihminen, tässä ensimmäinen niistä nyt on:
14. helmikuuta on luonnollisesti ystävänpäivä. mutta viettäessäni tuota vuoden romanttisinta päivää kylmässä ja pimeässä (olen liian laiska noustakseni sytyttämään valot) huoneessa yksin istuen, en koe minkään sortin halua puhua kyseisen päivän historiasta. (Ei sillä, että sen historia mitenkään mielenkiintoinen edes olisi; päin vastoin kyseessä on vain jälleen yksi alkujaan pakanallinen juhla, joka on keskiajalla muutettu kristilliseksi pyhimyksen muistopäiväksi ja siitä myöhemmin Yhdysvalloissa muuttunut silkaksi kulutusjuhlaksi.)
Alunperin roomalaisen Juno-jumalattaren, joka oli ylijumala Jupiterin puoliso ja avioliiton, naiseuden ja äitiyden (sekä kesäkuun, kuten joku saattaa muistaa ensimmäisestä luukusta) suojelija, kunniaksi vietetyn juhlan sijaan tässä luukussa käsitellään kristillistä ikuisuusaihetta synti, sillä siitä sattuu olemaan ihan mielenkiintoinen kappale lukion uskonnon kolmannen kurssin oppikirjassa Theo - oikein väärin. (Minä en suostu myöntämään, että tätä postausta aloittaessani kävelin kirjahyllylle ja valkkasin ensimmäisen silmiin osuvan kirjan - ei, sen sijaan oikein valitsemalla valitsin kirjahyllystä sen vähiten teologiaan liittyvän teoksen ja säälittävää kyllä vaihtoehdoiksi rajautuivat tämä ja ruotsin kielioppi.) Ja ideana on nyt tutustua aiheeseen puhtaasti teologian ja etiikan näkökulmasta unohtaen katsoumuksellisen uskonnon.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää maailmankuva. Kristinusko on perinyt juutalaisuudesta käsityksen hyvästä maailmasta, joskin siihen on sotkeutunut myöhemmin ajatus perisynnistä, joka puuttuu tyystin esimerkiksi islamilaisesta ihmiskäsityksestä. Maailma on varauksetta hyvä, sillä onhan se Jumalan luoma ja hyväksi toteama. Ongelma ei siis ole maailmassa tai ihmisen elämässä, kuten esimerkiski buddhalaisuudessa ajatellaan, vaan ongelmana on ihmisen kykenemättömyys elää ns. luonnonmukaista elämää; synnittömästi. Jos asia kuitenkin olisi puhtaasti näin, olisi se aivan liian helppo ymmärtää, siksipä mukaan sotketaan myös käsitys perisynnistä.
Perisynti liitetään syntiinlankeemukseen, ja usein sen sanotaankin kärjistetysti olevan syytä paratiisin omenasta, vaikka asia on lähinnä toisin päin; ihmiskunnan syntisyys ei johtunut syntiinlankeemuksesta vaan syntiinlankeemus johtui ihmiskunnan syntisyydestä. Tässä kohtaa allekirjoittanut pitää käsitystä perisynnistä äärettömän masentavana, mutta sillekin on olemassa omat syynsä: kuten jo aikaisemmin sanoin, islamista puuttuu tyystin käsitys perisynnistä. Sen mukaan ihminen on maailman tavoin ensisijaisesti täysin puhdas ja virheetön, ja vasta ihmisen omat valinnat vievät hänet kauemmas Jumalasta. Tämä vaikuttaa myös pelastusoppiin: kristinuskossa ihminen voi omilla teoillaan yrittää tulla pelastuksen arvoiseksi ja elää mahdollisimman synnitöntä elämää mutta loppupeleissä pelastus johtuu vain ja ainoastaan Jeesuksesta, kun taas muslimit voivat omilla teoillaan saavuttaa paratiisikelpoisuuden. (Joskin siihenki liittyy käsitys Jumalan armon merkityksestä.) Tämä on nyt mielipidekysymys eikä puhdasta teologiaa, mutta itse pitäisin edellistä syynä syntiinlankeemusopille. Islamilainen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on positiivisempi, mutta se samalla laittaa suuremman taakan yksilön kannettavaksi, kun taas kristinuskossa ihminen voi lohduttautua ajatuksella "nokun se nyt vaan on niin". (Mikä on varmasti paitsi hyvin huojentavaa, myös äärettömän vaarallista sillä se kärjistettynä vie ihmiseltä vastuun toimia omana moraaliagenttinaan.)
Mutta onko ihminen sitten hyvä vai ei? Ensinnäkin tulee määritellä käsite hyvä. Jos sillä yksinkertaisuudessaan tarkoitetaan ihmisen moraalista tajua, on vastaus kyllä ja ei, ja näiden kahden sekoitus riippuu kokonaan kristillisestä suuntauksesta. Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on kaksi näkemystä: nk. luonnollisen moraalilain käsitys, jossa moraali on kokonaan uskosta riippumaton ja autonominen osa ihmistä ja nk. uskon etiikka, jossa usko määrittelee moraalin eli uskova ihminen on periaatteessa moraalisempi olento kuin uskonnoton/"vääräuskoinen".
Ortodoksisen kirkon mukaan uskonnollinen ja hengellinen elämä muuttaa ihmisen kykyä toimia oikein ja tehdä oikeita valintoja. Ihmisellä on luonnollisesti edelleen moraalinen vastuu teoistaan, mutta usko muuttaa häntä "jumalallisemmaksi". Periaatteessa siis parannus ei lähde ensisijaisesti ihmisen teoista vaan hengellisen elämän muutoksesta.
Reformoidut kirkot, joidin luterilaisuus ei missään nimessä kuulu, uskovat useimmiten Kristuksen herruus -etiikkaan. Tässä etiikan suuntauksessa katsotaan ihmisillä olevan luonnollinen moraalitaju, joka kuitenkin on syntiinlankeemuksen takia turmeltunut. Jumalan löytäessään ihminen kuitenkin kykenee taas tulemaan osalliseksi oikeasta moraalista tai ainakin sen ilmoituksesta.
Luterilainen näkemys on lähempänä katolisten luonnollista moraalilakia, eli ihmisen kyky tehdä oikein ei ole sidoksissa kirkkoon tai uskoon. (Tässääkään tilanteessa ei voida sanoa ihmisen olevan puhtaasti hyvä, vaan syntiinlankeemuksen perintö näkyy ihmisen kyvyssä toimia oikein. Ihminen on kuitenkin itsenäisesti kykenevä tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä, vaikka ne vaikeita ovatkin.)
Entä sitten ne pirun synnit itsessään, ei osana ihmisen hyvyyttä/pahuutta? Läntinen teologia kutsuu tällaisia syntejä tekosynneiksi, jotka kumpuavat perisynnin saastuttamasta maaperästä. Katolinen kirkko on tehnyt nämä synnit tunnetuimmiksi jakamalla ne kahteen laariin: kuolemansynteihin ja lievempiin, anteeksi annettaviin synteihin. Kuolemansynnit ovat vakavia rikkomuksia Jumalaa vastaan, jotka tehdään täysin tietoisesti ja vailla pakottavaa syytä. (Tappaminen on kuolemansynti, mutta oman maansa puolustaminen aseellisesti taas ei.) Moderni katolinen kirkko määrittelee nämä synnit "suoriksi rakkauden vastaisiksi teoiksi" ja niihin lukeutuvat mm. kymmentä käskyä rikkovat teot jne. Näitä syntejä ei seuraa välitön kuolema tai pelastuksen menettäminen, mutta ne vievät ihmistä kauemmas Jumalan armosta ja lopulta jotavat pelastuksen hylkäämiseen. Anteeksi annettavat synnit eivät itsessään ole vakavia rikkomuksia, mutta ne altistavat ihmisen suuremmille synneille.
Katolisessa kirkossa syntejä vastaan toimii rippi, joka on samalla yksi sakramenteista. Synnit tunnustetaan sillä ainoastaan niiden myöntäminen vapauttaa ihmisen taakasta. Kaikki ovat nähneet elokuvia, joissa katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen tunnustaa syntinsä rippi-isälleen, papille, joka tunnustusten päätteeksi lukee synninpäästön (synninpäästöä ei kuitenkaan anna pappi, vaan se tulee suoraan Jumalalta - näin asia menee kaikissa kristillisissä kirkoissa) ja voi kehottaa tunnustajaa esim. rukoilemaan. Niin se toimii katolisessa kirkossa, mutta luterilainen synnintunnustus on hieman erilainen: on olemassa kaksi tapaa, yleinen ja yksityinen tunnustus, joista ensimmäinen luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa jonkin yleisen kaavan sanoin (esmes hyvin runollinen "Herra, sinä olet valo mutta minä en ole katsonut Sinua, Sinä olet tie mutta minä en ole seurannut Sinua..." jne.). Yksityinen tunnustus taas tehdään omin sanoin joko papille tai jollekin toiselle kristitylle ja siihen kuuluu katoliseen tapaan syntien luetteleminen ja katuminen. Synninpäästön lukee ripin vastaanottanut osapuoli, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kuulemaansa kohtaan.(Pappisvirassa toimivan henkilön rippiin liittyvää vaitiolovelvollisuutta ei riko edes jo tapahtunut törkeä rikos - siis sellaisen josta voisi saada vähintään kuusi vuotta ehdotonta vankeutta -, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuuden.Sen sijaan papilla on velvollisuus ilmoittaa viranomaisille suunnitteilla olevasta rikoksesta niin, ettei hän ilmoittaessaan millään tavoin, siis edes välillisesti, anna ilmi teon suunnittelun tunnustanutta.)
Eli tällaisesta asiasta on todella kyse. Se saattaa tässä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se johtuu vain minun kykenemättömyydestäni selittää asia koko monimutkaisessa kokonaisuudessaan. Kyseessä on kuitenkin enemmän kuin äärettömän mielenkiintoinen asia, jonka jo psykologinen merkitys ihmisille aiheuttaa minussa puhtaan wau-reaktion. Lähteinä ovat toimineen mm. seuraavat teokset: Theo Oikein väärin (Otava 2007), Uusin Testamentti (Terho Pursiainen, Tammi 1969), Nykymaailman uskonnot (Parragon 2007), Aika puhua -aika vaieta (Kirkollishallinnon julkaisuja 2011), Mihin uskovat muslimit (Sardar Ziauddin, Otava 2009) ja varmasti myös yli puolentusinaa muuta teosta, joita en kuitenkaan ole käyttänyt suorina lähteinä.
Tiedättekö, minun olisi ollut niin paljon helpompaa kirjoittaa ystävänpäivän historiasta...
14. helmikuuta on luonnollisesti ystävänpäivä. mutta viettäessäni tuota vuoden romanttisinta päivää kylmässä ja pimeässä (olen liian laiska noustakseni sytyttämään valot) huoneessa yksin istuen, en koe minkään sortin halua puhua kyseisen päivän historiasta. (Ei sillä, että sen historia mitenkään mielenkiintoinen edes olisi; päin vastoin kyseessä on vain jälleen yksi alkujaan pakanallinen juhla, joka on keskiajalla muutettu kristilliseksi pyhimyksen muistopäiväksi ja siitä myöhemmin Yhdysvalloissa muuttunut silkaksi kulutusjuhlaksi.)
Alunperin roomalaisen Juno-jumalattaren, joka oli ylijumala Jupiterin puoliso ja avioliiton, naiseuden ja äitiyden (sekä kesäkuun, kuten joku saattaa muistaa ensimmäisestä luukusta) suojelija, kunniaksi vietetyn juhlan sijaan tässä luukussa käsitellään kristillistä ikuisuusaihetta synti, sillä siitä sattuu olemaan ihan mielenkiintoinen kappale lukion uskonnon kolmannen kurssin oppikirjassa Theo - oikein väärin. (Minä en suostu myöntämään, että tätä postausta aloittaessani kävelin kirjahyllylle ja valkkasin ensimmäisen silmiin osuvan kirjan - ei, sen sijaan oikein valitsemalla valitsin kirjahyllystä sen vähiten teologiaan liittyvän teoksen ja säälittävää kyllä vaihtoehdoiksi rajautuivat tämä ja ruotsin kielioppi.) Ja ideana on nyt tutustua aiheeseen puhtaasti teologian ja etiikan näkökulmasta unohtaen katsoumuksellisen uskonnon.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää maailmankuva. Kristinusko on perinyt juutalaisuudesta käsityksen hyvästä maailmasta, joskin siihen on sotkeutunut myöhemmin ajatus perisynnistä, joka puuttuu tyystin esimerkiksi islamilaisesta ihmiskäsityksestä. Maailma on varauksetta hyvä, sillä onhan se Jumalan luoma ja hyväksi toteama. Ongelma ei siis ole maailmassa tai ihmisen elämässä, kuten esimerkiski buddhalaisuudessa ajatellaan, vaan ongelmana on ihmisen kykenemättömyys elää ns. luonnonmukaista elämää; synnittömästi. Jos asia kuitenkin olisi puhtaasti näin, olisi se aivan liian helppo ymmärtää, siksipä mukaan sotketaan myös käsitys perisynnistä.
Perisynti liitetään syntiinlankeemukseen, ja usein sen sanotaankin kärjistetysti olevan syytä paratiisin omenasta, vaikka asia on lähinnä toisin päin; ihmiskunnan syntisyys ei johtunut syntiinlankeemuksesta vaan syntiinlankeemus johtui ihmiskunnan syntisyydestä. Tässä kohtaa allekirjoittanut pitää käsitystä perisynnistä äärettömän masentavana, mutta sillekin on olemassa omat syynsä: kuten jo aikaisemmin sanoin, islamista puuttuu tyystin käsitys perisynnistä. Sen mukaan ihminen on maailman tavoin ensisijaisesti täysin puhdas ja virheetön, ja vasta ihmisen omat valinnat vievät hänet kauemmas Jumalasta. Tämä vaikuttaa myös pelastusoppiin: kristinuskossa ihminen voi omilla teoillaan yrittää tulla pelastuksen arvoiseksi ja elää mahdollisimman synnitöntä elämää mutta loppupeleissä pelastus johtuu vain ja ainoastaan Jeesuksesta, kun taas muslimit voivat omilla teoillaan saavuttaa paratiisikelpoisuuden. (Joskin siihenki liittyy käsitys Jumalan armon merkityksestä.) Tämä on nyt mielipidekysymys eikä puhdasta teologiaa, mutta itse pitäisin edellistä syynä syntiinlankeemusopille. Islamilainen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on positiivisempi, mutta se samalla laittaa suuremman taakan yksilön kannettavaksi, kun taas kristinuskossa ihminen voi lohduttautua ajatuksella "nokun se nyt vaan on niin". (Mikä on varmasti paitsi hyvin huojentavaa, myös äärettömän vaarallista sillä se kärjistettynä vie ihmiseltä vastuun toimia omana moraaliagenttinaan.)
Mutta onko ihminen sitten hyvä vai ei? Ensinnäkin tulee määritellä käsite hyvä. Jos sillä yksinkertaisuudessaan tarkoitetaan ihmisen moraalista tajua, on vastaus kyllä ja ei, ja näiden kahden sekoitus riippuu kokonaan kristillisestä suuntauksesta. Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on kaksi näkemystä: nk. luonnollisen moraalilain käsitys, jossa moraali on kokonaan uskosta riippumaton ja autonominen osa ihmistä ja nk. uskon etiikka, jossa usko määrittelee moraalin eli uskova ihminen on periaatteessa moraalisempi olento kuin uskonnoton/"vääräuskoinen".
Ortodoksisen kirkon mukaan uskonnollinen ja hengellinen elämä muuttaa ihmisen kykyä toimia oikein ja tehdä oikeita valintoja. Ihmisellä on luonnollisesti edelleen moraalinen vastuu teoistaan, mutta usko muuttaa häntä "jumalallisemmaksi". Periaatteessa siis parannus ei lähde ensisijaisesti ihmisen teoista vaan hengellisen elämän muutoksesta.
Reformoidut kirkot, joidin luterilaisuus ei missään nimessä kuulu, uskovat useimmiten Kristuksen herruus -etiikkaan. Tässä etiikan suuntauksessa katsotaan ihmisillä olevan luonnollinen moraalitaju, joka kuitenkin on syntiinlankeemuksen takia turmeltunut. Jumalan löytäessään ihminen kuitenkin kykenee taas tulemaan osalliseksi oikeasta moraalista tai ainakin sen ilmoituksesta.
Luterilainen näkemys on lähempänä katolisten luonnollista moraalilakia, eli ihmisen kyky tehdä oikein ei ole sidoksissa kirkkoon tai uskoon. (Tässääkään tilanteessa ei voida sanoa ihmisen olevan puhtaasti hyvä, vaan syntiinlankeemuksen perintö näkyy ihmisen kyvyssä toimia oikein. Ihminen on kuitenkin itsenäisesti kykenevä tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä, vaikka ne vaikeita ovatkin.)
Entä sitten ne pirun synnit itsessään, ei osana ihmisen hyvyyttä/pahuutta? Läntinen teologia kutsuu tällaisia syntejä tekosynneiksi, jotka kumpuavat perisynnin saastuttamasta maaperästä. Katolinen kirkko on tehnyt nämä synnit tunnetuimmiksi jakamalla ne kahteen laariin: kuolemansynteihin ja lievempiin, anteeksi annettaviin synteihin. Kuolemansynnit ovat vakavia rikkomuksia Jumalaa vastaan, jotka tehdään täysin tietoisesti ja vailla pakottavaa syytä. (Tappaminen on kuolemansynti, mutta oman maansa puolustaminen aseellisesti taas ei.) Moderni katolinen kirkko määrittelee nämä synnit "suoriksi rakkauden vastaisiksi teoiksi" ja niihin lukeutuvat mm. kymmentä käskyä rikkovat teot jne. Näitä syntejä ei seuraa välitön kuolema tai pelastuksen menettäminen, mutta ne vievät ihmistä kauemmas Jumalan armosta ja lopulta jotavat pelastuksen hylkäämiseen. Anteeksi annettavat synnit eivät itsessään ole vakavia rikkomuksia, mutta ne altistavat ihmisen suuremmille synneille.
Katolisessa kirkossa syntejä vastaan toimii rippi, joka on samalla yksi sakramenteista. Synnit tunnustetaan sillä ainoastaan niiden myöntäminen vapauttaa ihmisen taakasta. Kaikki ovat nähneet elokuvia, joissa katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen tunnustaa syntinsä rippi-isälleen, papille, joka tunnustusten päätteeksi lukee synninpäästön (synninpäästöä ei kuitenkaan anna pappi, vaan se tulee suoraan Jumalalta - näin asia menee kaikissa kristillisissä kirkoissa) ja voi kehottaa tunnustajaa esim. rukoilemaan. Niin se toimii katolisessa kirkossa, mutta luterilainen synnintunnustus on hieman erilainen: on olemassa kaksi tapaa, yleinen ja yksityinen tunnustus, joista ensimmäinen luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa jonkin yleisen kaavan sanoin (esmes hyvin runollinen "Herra, sinä olet valo mutta minä en ole katsonut Sinua, Sinä olet tie mutta minä en ole seurannut Sinua..." jne.). Yksityinen tunnustus taas tehdään omin sanoin joko papille tai jollekin toiselle kristitylle ja siihen kuuluu katoliseen tapaan syntien luetteleminen ja katuminen. Synninpäästön lukee ripin vastaanottanut osapuoli, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kuulemaansa kohtaan.(Pappisvirassa toimivan henkilön rippiin liittyvää vaitiolovelvollisuutta ei riko edes jo tapahtunut törkeä rikos - siis sellaisen josta voisi saada vähintään kuusi vuotta ehdotonta vankeutta -, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuuden.Sen sijaan papilla on velvollisuus ilmoittaa viranomaisille suunnitteilla olevasta rikoksesta niin, ettei hän ilmoittaessaan millään tavoin, siis edes välillisesti, anna ilmi teon suunnittelun tunnustanutta.)
Eli tällaisesta asiasta on todella kyse. Se saattaa tässä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se johtuu vain minun kykenemättömyydestäni selittää asia koko monimutkaisessa kokonaisuudessaan. Kyseessä on kuitenkin enemmän kuin äärettömän mielenkiintoinen asia, jonka jo psykologinen merkitys ihmisille aiheuttaa minussa puhtaan wau-reaktion. Lähteinä ovat toimineen mm. seuraavat teokset: Theo Oikein väärin (Otava 2007), Uusin Testamentti (Terho Pursiainen, Tammi 1969), Nykymaailman uskonnot (Parragon 2007), Aika puhua -aika vaieta (Kirkollishallinnon julkaisuja 2011), Mihin uskovat muslimit (Sardar Ziauddin, Otava 2009) ja varmasti myös yli puolentusinaa muuta teosta, joita en kuitenkaan ole käyttänyt suorina lähteinä.
Tiedättekö, minun olisi ollut niin paljon helpompaa kirjoittaa ystävänpäivän historiasta...
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Ajatuksia
Alkuillasta istuin netissä lukemassa artikkeleita ihmisoikeuksista ja ihmisoikeusrikkomuksista, sillä - noh, ollaan nyt rehellisiä - mä olen jumalaton nörtti joka todella kuvittelee tuollaisten asioiden olevan mielenkiintoisia. Yksi ajatus johti toiseen, mikä on enemmän kuin luonnollista sillä pitkäjännitteisyys ei ole koskaan ollut suurempia hyveitäni toisin kuin impulsiivisuus. Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani olen ottanut välissä pienen aikalisän ja lukenut muutaman luvun verran Terho Pursiaisen 60-luvun lopulla kirjoittamaa teosta Uusin testamentti, joka sai ajatukseni harhailemaan tuhannen kilometria minuutissa. Teologiaa, filosofiaa ja valtiotieteitä opiskellut Pursiainen on ehdoton nero, joka em. teoksessa kirjoittaa kuinka kirkon ja kristittyjen tulisi lakata tukeutumasta vanhoihin dogmeihin ja Raamatun sanaan absoluuttisena totena jos he aikovat palvella ihmisiä ja Herraansa tässä muuttuvassa maailmassa.
Pursiaista ei tule edellisen takia missään nimessä pitää dogmi- tai Raamattuvastaisena, sillä hän myöntää molempien arvon tietyin ehdoin. Raamatusta tulee esimerkiksi erottaa Jeesuksen todelliset teot ja sanat sinne myöhemmin lisätyistä, vailla totuuspohjaa olevista legendoista (neitseellinen sikiäminen jne.), ja dogmeja saa ja tulee kehittää mahdollistamaan uskonnollisen dialogin jatkuvuus, mutta niitä tulee kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti aikaansa vasten ja tarvittaessa ne on myös voitava hylätä täysin, mikäli ne menettävät merkityksensä ja alkavat palvella enemmän itseään kuin ihmistä. (Vrt. onko ihminen sapattia varten vai sapatti ihmistä varten, Mark 2)
Dogmikritiikin voisi ajatella suunnatun erityisesti katoliselle kirkolle, joka Raamatun ohella tunnustaa ohjenuorakseen tradition*, perinteen, mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä Pursiainen hyökkää nimenomaan meille tutun luterilasen papiston ja kirkon kimppuun. Raamatun paimen jätti 99 lammasta etsiäkseen ja tuodakseen takaisin yhden kadonneen, ja samalla tavalla kirkon tulisi yrittää tavoitella sen sanasta kylmäksi jääneitä sen sijaan, että se ensisijaisesti palvelisi Jeesuksen ja löytäneitä jäseniään. Nykykirkkoon tämän voi helposti heijastaa muistelemalla nyt jo laantunutta homokeskustelua ja kirkon siihen antamaa vastausta, rukoushetkeä, jota olen jo aikaisemmin kritisoinut epäonnistuneeksi yritykseksi taiteilla kahden puolueen välillä kumpaakaan miellyttämättä. Kirkon ei instituutiona olisi pitänyt missään tapauksessa kieltää vapaaehtoista siunausta sen nojalla, että kirkkoon on pesiytynyt sitä vastustavia tahoja jotka katsovat Raamatun Paavalin sanoilla** sen kieltävän, katsoa mikä nykymaailman silmin on oikein (ihmisoikeudet!) ja toimia sen pohjalta Jumalansa johdatusta kuitenkaan unohtamatta. (Rakkaus) Tietysti tässä esimerkissä on nähtävissä minun äärettömän homomyönteinen kantani, jota kaikki eivät ikävikseni edelleenkään jaa. Mun tarkoitukseni ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut sanoa, että kirkon tulisi pakottaa palvelijansa siunaamaan homoliittoja vastoin omaatuntoaan ja Jumalansa ääntä, vaan että kirkon tulisi ottaa kokonaan uusi, radikaalimpi kanta, jonka tarkoituksena ei olisi miellyttää vaan toimia oikein, ja näin paremmin auttaa ihmisiä Jumalansa löytämään. Jeesus oli kuitenkin aikansa radikaali anarkisti, joka vastusti farisealasiten ja saddukealaisten paikalleen jämähtänyttä ja vanhoillista uskoa julistaessaan Jumalansa rakkauden kuuluvan kaikille, eikä tuota anarkiaa tulisi Jeesuksen sanan jatkajienkaan unohtaa.
* Esimerkiksi naispappeuskieltoa ei niinkään perustella ensimmäisellä Korinttilaiskirjeen kuin kuivahtaneella "kun näin nyt on aina tehty" -ajatuksella.
** Kieltoa ei perustella ainoastaan Paavalin sanoilla Roomalaiskirjeessä vaan myös Moosesten kirjoen kielloilla ja Jeesuksen sanoilla avioliitosta.
Mun ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa Terho Pursiaisesta ja hänen kirjastaan, vaan ovista jotka olen elämäni aikana takaani sulkenut. Mutta noh, siitä sitten joku toinen kerta.
Pursiaista ei tule edellisen takia missään nimessä pitää dogmi- tai Raamattuvastaisena, sillä hän myöntää molempien arvon tietyin ehdoin. Raamatusta tulee esimerkiksi erottaa Jeesuksen todelliset teot ja sanat sinne myöhemmin lisätyistä, vailla totuuspohjaa olevista legendoista (neitseellinen sikiäminen jne.), ja dogmeja saa ja tulee kehittää mahdollistamaan uskonnollisen dialogin jatkuvuus, mutta niitä tulee kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti aikaansa vasten ja tarvittaessa ne on myös voitava hylätä täysin, mikäli ne menettävät merkityksensä ja alkavat palvella enemmän itseään kuin ihmistä. (Vrt. onko ihminen sapattia varten vai sapatti ihmistä varten, Mark 2)
Dogmikritiikin voisi ajatella suunnatun erityisesti katoliselle kirkolle, joka Raamatun ohella tunnustaa ohjenuorakseen tradition*, perinteen, mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä Pursiainen hyökkää nimenomaan meille tutun luterilasen papiston ja kirkon kimppuun. Raamatun paimen jätti 99 lammasta etsiäkseen ja tuodakseen takaisin yhden kadonneen, ja samalla tavalla kirkon tulisi yrittää tavoitella sen sanasta kylmäksi jääneitä sen sijaan, että se ensisijaisesti palvelisi Jeesuksen ja löytäneitä jäseniään. Nykykirkkoon tämän voi helposti heijastaa muistelemalla nyt jo laantunutta homokeskustelua ja kirkon siihen antamaa vastausta, rukoushetkeä, jota olen jo aikaisemmin kritisoinut epäonnistuneeksi yritykseksi taiteilla kahden puolueen välillä kumpaakaan miellyttämättä. Kirkon ei instituutiona olisi pitänyt missään tapauksessa kieltää vapaaehtoista siunausta sen nojalla, että kirkkoon on pesiytynyt sitä vastustavia tahoja jotka katsovat Raamatun Paavalin sanoilla** sen kieltävän, katsoa mikä nykymaailman silmin on oikein (ihmisoikeudet!) ja toimia sen pohjalta Jumalansa johdatusta kuitenkaan unohtamatta. (Rakkaus) Tietysti tässä esimerkissä on nähtävissä minun äärettömän homomyönteinen kantani, jota kaikki eivät ikävikseni edelleenkään jaa. Mun tarkoitukseni ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut sanoa, että kirkon tulisi pakottaa palvelijansa siunaamaan homoliittoja vastoin omaatuntoaan ja Jumalansa ääntä, vaan että kirkon tulisi ottaa kokonaan uusi, radikaalimpi kanta, jonka tarkoituksena ei olisi miellyttää vaan toimia oikein, ja näin paremmin auttaa ihmisiä Jumalansa löytämään. Jeesus oli kuitenkin aikansa radikaali anarkisti, joka vastusti farisealasiten ja saddukealaisten paikalleen jämähtänyttä ja vanhoillista uskoa julistaessaan Jumalansa rakkauden kuuluvan kaikille, eikä tuota anarkiaa tulisi Jeesuksen sanan jatkajienkaan unohtaa.
* Esimerkiksi naispappeuskieltoa ei niinkään perustella ensimmäisellä Korinttilaiskirjeen kuin kuivahtaneella "kun näin nyt on aina tehty" -ajatuksella.
** Kieltoa ei perustella ainoastaan Paavalin sanoilla Roomalaiskirjeessä vaan myös Moosesten kirjoen kielloilla ja Jeesuksen sanoilla avioliitosta.
Mun ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa Terho Pursiaisesta ja hänen kirjastaan, vaan ovista jotka olen elämäni aikana takaani sulkenut. Mutta noh, siitä sitten joku toinen kerta.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Hei, minä en ole matemaatikko
Tulipas tehtyä matematiikan koe, tarkemmin lyhyen matematiikan toisen kurssin koe. Vielä adverbillä täydentäen: tulipas juuri tehtyä lyhyen matematiikan toisen kurssin koe huonosti. Äärettömän huvittavaksi asian tekee se, että eillinen yhteiskuntaopin koe meni aivan mielettömän hyvin, mikä ei todellakaan ollut odotettavissa sillä oli lähinnä pihalla koko kurssin ajan. (Kirjan sain hankittua vasta viimeisen tunnin jälkeen, enkä edes avannut sitä vasta kuin koeaamuna.) Matikassa mä kuitenkin taas tein läksyni säännöllisesti ja ainakin kuvittelin osaavani ihan kaiken osattavaksi tarkoitetun. Vaan noh, jotkut meistä eivät ole matemaatikkoja vaan lähinnä säälittäviä yhteiskuntaopikkoja*. ;)
* Mikä taitaa olla kaikkea muuta paitsi oikea sana...
* Mikä taitaa olla kaikkea muuta paitsi oikea sana...
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Pala ikuisuusnovellia
Kun ottaa huomioon ainoastaan yhteiskunnan hyväksymät tosiseikat, ei meitä kai koskaan ollutkaan. Buddhalaiset siitä puhuvat, kuinka kaikki on vain ihmismielen halujen luomaa hallusinaatiota. Nirvana alkaa kun lakkaa haluamasta - paitsi Cobainin kohdalla; hänen Nirvanansa päättyi hetkeen jona halu katosi.
Saivartelijat eivät ole koskaan päässeet pitkälle elämässään.
Saivartelijat eivät ole koskaan päässeet pitkälle elämässään.
Menneisyys ja nykyisyys samassa paketissa
Uaah, laiska olo näin suoraan sanottuna. On koeviikko ja minulla välipäivä, joten heräsin yhdeltätoista ja olen siitä lähtien vain loikoillut vuoteellani ja - noh, ollut tekemättä mitään sen kummallisempaa. Illemmalla on varmasti pakko opiskella hieman, mutta juuri nyt taidan vain jatkaa mitään tekemättömyyttäni sillä niin nautinnollista se on.
Pitkään nukkuminen aiheuttaa minulle yleensä levottomia unia, mikä on samanaikaisesti äärettömän hauskaa ja todella epämiellyttävää, sillä osa unista on eroottisia seksiunia, osa fantasiamaisia seikkailuja ja osa puhtaita painajaisia. Pari yötä sitten näin unen jossa olin lähtenyt Egyptiin vaihto-oppilaaksi ja joutunut suuriin ongelmiin vallankumouksen tähden, sillä typeryyksissäni olin antanut kristillisyyteni ilmi muutamille äärimuslimeille ja joutunut pakenemaan henkeni edestä. Jostain kummallisesta syystä piileskelin lumen täyttämässä metsässä, mutta vielä kummallisempi oli se tosiseikka, että olin Harry Potter. Eikä muuten ollut edes ensimmäinen kerta tuota laatua.
Tämänaamuinen uneni ei kuitenkaan sisältänyt maagista muodonmuutosta teini-ikäiseksi velhoksi tai lumisia metsiä Egyptissä, vaan ihan liikaa tuttuja asioita. Wordpressissä saatoin mainita kerran ja ehkä toisenkin muuttaneeni ja vaihtaneeni koulua tässä pari kuukautta takaperin, ja minut foorumeilta tuntevat ihmiset tietänevät syynkin tähän äkkinäiseen elämänmuutokseen. Kun ensimmäinen jaksoni alkaa olla ohitse, näin unen jossa kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja olin pakotettu palaaman vanhaan elämääni ja alistumaan kaikkeen siihen mihin olin ennenkin alistunut. Nyt, mä tiedän etteivät toisten unet ole koskaan mielenkiintoista luettavaa (elleivät ne sitten sisällä hardcore-pornoa mutta siitä lisää joskus myöhemmin) mutta mä kuitenkin halusin jakaa tuon uneni teeman jotta te ymmärtäisitte paremmin. Välillä tuntuu, että mun elämäni on tavallaan jakautunut kolmeen osaan: menneisyyteen, jonka paluuta mä edelleen pelkään vaikka tiedänkin mahdollisuuden siihen olevan olematon; tulevaisuuteen, johon mä en vielä osaa oikein suhtautua; ja nykyisyyteen joka on jotain katkeran suloista kaipuun ja onnellisuuden välillä. Toisaalta mä olen niin onnellinen kun vihdoin saan elää omaa elämääni mutta toisaalta mä myös kaipaan niitä muutamia hyviä asioita mun vanhassa elämässäni, tiedättehän, ystäviä, koulua jne.
Mun eräs ystäväni on tulossa tänään käymään, ja mä toivon että kaikki tulee menemään parhain päin.
Pitkään nukkuminen aiheuttaa minulle yleensä levottomia unia, mikä on samanaikaisesti äärettömän hauskaa ja todella epämiellyttävää, sillä osa unista on eroottisia seksiunia, osa fantasiamaisia seikkailuja ja osa puhtaita painajaisia. Pari yötä sitten näin unen jossa olin lähtenyt Egyptiin vaihto-oppilaaksi ja joutunut suuriin ongelmiin vallankumouksen tähden, sillä typeryyksissäni olin antanut kristillisyyteni ilmi muutamille äärimuslimeille ja joutunut pakenemaan henkeni edestä. Jostain kummallisesta syystä piileskelin lumen täyttämässä metsässä, mutta vielä kummallisempi oli se tosiseikka, että olin Harry Potter. Eikä muuten ollut edes ensimmäinen kerta tuota laatua.
Tämänaamuinen uneni ei kuitenkaan sisältänyt maagista muodonmuutosta teini-ikäiseksi velhoksi tai lumisia metsiä Egyptissä, vaan ihan liikaa tuttuja asioita. Wordpressissä saatoin mainita kerran ja ehkä toisenkin muuttaneeni ja vaihtaneeni koulua tässä pari kuukautta takaperin, ja minut foorumeilta tuntevat ihmiset tietänevät syynkin tähän äkkinäiseen elämänmuutokseen. Kun ensimmäinen jaksoni alkaa olla ohitse, näin unen jossa kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja olin pakotettu palaaman vanhaan elämääni ja alistumaan kaikkeen siihen mihin olin ennenkin alistunut. Nyt, mä tiedän etteivät toisten unet ole koskaan mielenkiintoista luettavaa (elleivät ne sitten sisällä hardcore-pornoa mutta siitä lisää joskus myöhemmin) mutta mä kuitenkin halusin jakaa tuon uneni teeman jotta te ymmärtäisitte paremmin. Välillä tuntuu, että mun elämäni on tavallaan jakautunut kolmeen osaan: menneisyyteen, jonka paluuta mä edelleen pelkään vaikka tiedänkin mahdollisuuden siihen olevan olematon; tulevaisuuteen, johon mä en vielä osaa oikein suhtautua; ja nykyisyyteen joka on jotain katkeran suloista kaipuun ja onnellisuuden välillä. Toisaalta mä olen niin onnellinen kun vihdoin saan elää omaa elämääni mutta toisaalta mä myös kaipaan niitä muutamia hyviä asioita mun vanhassa elämässäni, tiedättehän, ystäviä, koulua jne.
Mun eräs ystäväni on tulossa tänään käymään, ja mä toivon että kaikki tulee menemään parhain päin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)