Salam ja shalom, eli rauhaa!

Viikonloppu oli täynnä hitaan haikeita päiviä. Ulkona oli lähestulkoon suojasää ja koiraa jälleen viikon tauon jälkeen ulkoiluttaessani kuuntelin Alice Cooperin Every Woman has a Name -kappaletta ja Bon Jovin tuotantoa, taattua haikeilumusiikkia.
Enkä mä edes tiennyt, miksi kaikki tuntui niin haikealta, ehkä mä vaan hetken ajan kaipasin maailmaan, joka ei ole minun.

Ja mä uskoisin, että aika monet tuntee niin. Varsinkin keväällä, kun hormonit nyt vaan tulee pintaan ja kaikilla on joku ja noh... mä olen puutteessa. Enkä mä oikeastaan ole edes katkera siitä, vaikka siltä se varmaan voi kuulostaakin,  lähinnä se vaan saa minut haikailemaan kirjoittajanlahjoista niin että voisin ainakin vangita paperille sen kaiken. Juuri-blogin pitäjä vangitsi tunteen melko hyvin Tässä on -runossaan kirjoittamalla: "Tässä on ikävän ja unelman ristisiitos/kaipaus sinne missä vain muut ovat olleet", vaikka tietenkään runoista ei koskaan saisi irrottaa vain yhtä pätkää ja jättää sitä kontekstitta. Otetaan Koraanista pätkä Tähden suuraa ja islam on yhtäkkiä polyteistinen uskonto, otetaan pätkä Roomalaiskijettä ja kaikilla konservatisteilla on mahdollisuus perustella homoseksuaalisuus jumalattomaksi - eikun, sitähän tapahtuukin jo.
Mutta ehkä tässä tilanteessa vaikutus ei ole sama.

Tuli muuten Tähden suurasta mieleen varoittaa teitä www.islamopas.net osoitteella liikkuvasta väärää tietoa ja suoranaista rasismia levittävästä ja ylläpitävästä sivustosta, jonka domainin omistaa - surullista kyllä - Fida International ry, helluntaiseurakuntien kansainvälinen lähetysjärjestö. Jos joku kokee halua tutustua oikeaan islamin uskoon, on osoite www.islamopas.com, ei net. Sivusto on lähinnä suoraan ruotsinkielisestä sivustosta tehty käännös, mutta kieli on kuitenkin laadukasta ja tietoa löytyy enemmän kuin omiin tarpeisiin. (Luonnollisesti tätäkään tietoa ei voida pitää sataprosenttisen mielipidevapaana, sillä jokainen kertoo omasta uskonnostaan vain sen parhaan puolen, mutta se nyt on asia johon täytyy vain sopeutua.)

As-Salamu Alaykum, vai miten se nyt ikinä kirjoitetaankaan.
Ja jos kristillisiä nyt ollaan, Laudetur Jesus Christus (meille suomen luterilaisille ja luterilaisessa vaikutuspiirissä kasvaneille kaiketi hieman tuntemattomampi, hyvin kristillinen tervehdys).
Jälkimmäiseen (ylistetty olkoon Jeesus Kristus) voi vastata "In saecula, Amen" (ikuisesti, amen) ja ensimmäiseen (rauha olkoon kanssasi) Wa Alaikum as-Salam (ja rauha olkoon myös sinun kanssasi, joskin käännös "kanssasi" lienee hyvin kristillinen sanavalinta.*)

*Oma käännös mikä oma käännös, joskin englanninkielisestä käännöksestä, ei suoraan arabiasta. (Englanninkielisestä käännöksestä muuten suuri kiitos http://www.islamic-dictionary.com)

Edelliseen viitaten

Unohtui 8. luukusta epähuomiossa mainita tekosyntien erilaisuus luterilaisessa ja katolisessa opissa. Luterilainen tai luterilaisessa maassa kasvanut voi kokea oudoksi katolisten tavan käydä ripittäytymässä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Missään nimessä ei kuitenkaan pidä kuvitella katolisten olevan jotenkin pikkutarkempa ja rehellisempi suhteessaan Jumalaan, sillä jo katolisten käsitys synnistää poikkeaa niin paljon, ettei luterilaisten ja katolisten rippitottumuksia voi kunnolla verrata. Luterilaisuuteen on syntynyt tapa mieltää synneiksi vain "todelliset" rikkomukset kuten varastaminen, Jumalansa kieltäminen etc., kun taas katolilaisten syntikäsitys on paljon laajempi ja monipuolisempi, mikä näkyy jo jaossa kuolemansynteihin ja pienempiin, anteeksi annettaviin rikkomuksiin. Nämä pienemmät rikkomukset selitetään teologiassa "epäonnistuneiksi pyrkimyksiksi harjoittaa hyveitä", eli synniksi voi ripissä tunnustaa esimerkiksi kykenemättömyyden pitää huolta omasta hengellisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnistaan tai tavasta tukahduttaa lähimmäisten kasvua jne. Allekirjottaneesta tällaiset asiat kuulostavat kamalan maallisilta ja hengellisesti vähäpätöisiltä ensialkuun, mutta kun niitä ajattelee tarkemmin, alkaa tällainen katolinen syntikäsitys kuulostaa aivan yhtä järkevältä kuin luterilainenkin, ellei järkevämmältäkin. Nykyinen uskonnollisuus on ajautumassa kohti tilannetta, jossa ihmisillä on tarkasti määritellyt hengelliset tilanteet ja maalliset tilanteet, mutta tämäntyyppiset ajatukset pakottavat yhdistämään nämä minän kaksi erilaista puolta yhdeksi kokonaisuudeksi, joka ei ole yksin maallinen eikä henkinen vaan pelkästään inhimillinen. Vaan noh, jokainen tyylillään; katoliset omallaan ja me luterilaiset omallamme.

Joulukalenteri - 8. luukku

Kuten jotkut muistanevatkin, jäi edellisessä blogissani aloittama joulukalenteri varsin ikävästi kesken pienen henkisen aikalisän takia. Minä kuitenkin lupasin teille nämä puuttuvat luukut enemmän tai vähemmän myöhässä, ja koskapa olen aina silloin tällöin rehellinen ihminen, tässä ensimmäinen niistä nyt on:

14. helmikuuta on luonnollisesti ystävänpäivä. mutta viettäessäni tuota vuoden romanttisinta päivää kylmässä ja pimeässä (olen liian laiska noustakseni sytyttämään valot) huoneessa yksin istuen, en koe minkään sortin halua puhua kyseisen päivän historiasta. (Ei sillä, että sen historia mitenkään mielenkiintoinen edes olisi; päin vastoin kyseessä on vain jälleen yksi alkujaan pakanallinen juhla, joka on keskiajalla muutettu kristilliseksi pyhimyksen muistopäiväksi ja siitä myöhemmin Yhdysvalloissa muuttunut silkaksi kulutusjuhlaksi.)

Alunperin roomalaisen Juno-jumalattaren, joka oli ylijumala Jupiterin puoliso ja avioliiton, naiseuden ja äitiyden (sekä kesäkuun, kuten joku saattaa muistaa ensimmäisestä luukusta) suojelija, kunniaksi vietetyn juhlan sijaan tässä luukussa käsitellään kristillistä ikuisuusaihetta synti, sillä siitä sattuu olemaan ihan mielenkiintoinen kappale lukion uskonnon kolmannen kurssin oppikirjassa Theo - oikein väärin. (Minä en suostu myöntämään, että tätä postausta aloittaessani kävelin kirjahyllylle ja valkkasin ensimmäisen silmiin osuvan kirjan - ei, sen sijaan oikein valitsemalla valitsin kirjahyllystä sen vähiten teologiaan liittyvän teoksen ja säälittävää kyllä vaihtoehdoiksi rajautuivat tämä ja ruotsin kielioppi.) Ja ideana on nyt tutustua aiheeseen puhtaasti teologian ja etiikan näkökulmasta unohtaen katsoumuksellisen uskonnon.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää maailmankuva. Kristinusko on perinyt juutalaisuudesta käsityksen hyvästä maailmasta, joskin siihen on sotkeutunut myöhemmin ajatus perisynnistä, joka puuttuu tyystin esimerkiksi islamilaisesta ihmiskäsityksestä. Maailma on varauksetta hyvä, sillä onhan se Jumalan luoma ja hyväksi toteama. Ongelma ei siis ole maailmassa tai ihmisen elämässä, kuten esimerkiski buddhalaisuudessa ajatellaan, vaan ongelmana on ihmisen kykenemättömyys elää ns. luonnonmukaista elämää; synnittömästi. Jos asia kuitenkin olisi puhtaasti näin, olisi se aivan liian helppo ymmärtää, siksipä mukaan sotketaan myös käsitys perisynnistä.
Perisynti liitetään syntiinlankeemukseen, ja usein sen sanotaankin kärjistetysti olevan syytä paratiisin omenasta, vaikka asia on lähinnä toisin päin; ihmiskunnan syntisyys ei johtunut syntiinlankeemuksesta vaan syntiinlankeemus johtui ihmiskunnan syntisyydestä. Tässä kohtaa allekirjoittanut pitää käsitystä perisynnistä äärettömän masentavana, mutta sillekin on olemassa omat syynsä: kuten jo aikaisemmin sanoin, islamista puuttuu tyystin käsitys perisynnistä. Sen mukaan ihminen on maailman tavoin ensisijaisesti täysin puhdas ja virheetön, ja vasta ihmisen omat valinnat vievät hänet kauemmas Jumalasta. Tämä vaikuttaa myös pelastusoppiin: kristinuskossa ihminen voi omilla teoillaan yrittää tulla pelastuksen arvoiseksi ja elää mahdollisimman synnitöntä elämää mutta loppupeleissä pelastus johtuu vain ja ainoastaan Jeesuksesta, kun taas muslimit voivat omilla teoillaan saavuttaa paratiisikelpoisuuden. (Joskin siihenki liittyy käsitys Jumalan armon merkityksestä.) Tämä on nyt mielipidekysymys eikä puhdasta teologiaa, mutta itse pitäisin edellistä syynä syntiinlankeemusopille. Islamilainen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on positiivisempi, mutta se samalla laittaa suuremman taakan yksilön kannettavaksi, kun taas kristinuskossa ihminen voi lohduttautua ajatuksella "nokun se nyt vaan on niin". (Mikä on varmasti paitsi hyvin huojentavaa, myös äärettömän vaarallista sillä se kärjistettynä vie ihmiseltä vastuun toimia omana moraaliagenttinaan.)
Mutta onko ihminen sitten hyvä vai ei? Ensinnäkin tulee määritellä käsite hyvä. Jos sillä yksinkertaisuudessaan tarkoitetaan ihmisen moraalista tajua, on vastaus kyllä ja ei, ja näiden kahden sekoitus riippuu kokonaan kristillisestä suuntauksesta. Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on kaksi näkemystä: nk. luonnollisen moraalilain käsitys, jossa moraali on kokonaan uskosta riippumaton ja autonominen osa ihmistä ja nk. uskon etiikka, jossa usko määrittelee moraalin eli uskova ihminen on periaatteessa moraalisempi olento kuin uskonnoton/"vääräuskoinen".
Ortodoksisen kirkon mukaan uskonnollinen ja hengellinen elämä muuttaa ihmisen kykyä toimia oikein ja tehdä oikeita valintoja. Ihmisellä on luonnollisesti edelleen moraalinen vastuu teoistaan, mutta usko muuttaa häntä "jumalallisemmaksi". Periaatteessa siis parannus ei lähde ensisijaisesti ihmisen teoista vaan hengellisen elämän muutoksesta.
Reformoidut kirkot, joidin luterilaisuus ei missään nimessä kuulu, uskovat useimmiten Kristuksen herruus -etiikkaan. Tässä etiikan suuntauksessa katsotaan ihmisillä olevan luonnollinen moraalitaju, joka kuitenkin on syntiinlankeemuksen takia turmeltunut. Jumalan löytäessään ihminen kuitenkin kykenee taas tulemaan osalliseksi oikeasta moraalista tai ainakin sen ilmoituksesta.
Luterilainen näkemys on lähempänä katolisten luonnollista moraalilakia, eli ihmisen kyky tehdä oikein ei ole sidoksissa kirkkoon tai uskoon. (Tässääkään tilanteessa ei voida sanoa ihmisen olevan puhtaasti hyvä, vaan syntiinlankeemuksen perintö näkyy ihmisen kyvyssä toimia oikein. Ihminen on kuitenkin itsenäisesti kykenevä tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä, vaikka ne vaikeita ovatkin.)

Entä sitten ne pirun synnit itsessään, ei osana ihmisen hyvyyttä/pahuutta? Läntinen teologia kutsuu tällaisia syntejä tekosynneiksi, jotka kumpuavat perisynnin saastuttamasta maaperästä. Katolinen kirkko on tehnyt nämä synnit tunnetuimmiksi jakamalla ne kahteen laariin: kuolemansynteihin ja lievempiin, anteeksi annettaviin synteihin. Kuolemansynnit ovat vakavia rikkomuksia Jumalaa vastaan, jotka tehdään täysin tietoisesti ja vailla pakottavaa syytä. (Tappaminen on kuolemansynti, mutta oman maansa puolustaminen aseellisesti taas ei.) Moderni katolinen kirkko määrittelee nämä synnit "suoriksi rakkauden vastaisiksi teoiksi" ja niihin lukeutuvat mm. kymmentä käskyä rikkovat teot jne. Näitä syntejä ei seuraa välitön kuolema tai pelastuksen menettäminen, mutta ne vievät ihmistä kauemmas Jumalan armosta ja lopulta jotavat pelastuksen hylkäämiseen. Anteeksi annettavat synnit eivät itsessään ole vakavia rikkomuksia, mutta ne altistavat ihmisen suuremmille synneille.
Katolisessa kirkossa syntejä vastaan toimii rippi, joka on samalla yksi sakramenteista. Synnit tunnustetaan sillä ainoastaan niiden myöntäminen vapauttaa ihmisen taakasta. Kaikki ovat nähneet elokuvia, joissa katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen tunnustaa syntinsä rippi-isälleen, papille, joka tunnustusten päätteeksi lukee synninpäästön (synninpäästöä ei kuitenkaan anna pappi, vaan se tulee suoraan Jumalalta - näin asia menee kaikissa kristillisissä kirkoissa) ja voi kehottaa tunnustajaa esim. rukoilemaan. Niin se toimii katolisessa kirkossa, mutta luterilainen synnintunnustus on hieman erilainen: on olemassa kaksi tapaa, yleinen ja yksityinen tunnustus, joista ensimmäinen luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa jonkin yleisen kaavan sanoin (esmes hyvin runollinen "Herra, sinä olet valo mutta minä en ole katsonut Sinua, Sinä olet tie mutta minä en ole seurannut Sinua..." jne.). Yksityinen tunnustus taas tehdään omin sanoin joko papille tai jollekin toiselle kristitylle ja siihen kuuluu katoliseen tapaan syntien luetteleminen ja katuminen. Synninpäästön lukee ripin vastaanottanut osapuoli, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kuulemaansa kohtaan.(Pappisvirassa toimivan henkilön rippiin liittyvää vaitiolovelvollisuutta ei riko edes jo tapahtunut törkeä rikos - siis sellaisen josta voisi saada vähintään kuusi vuotta ehdotonta vankeutta -, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuuden.Sen sijaan papilla on velvollisuus ilmoittaa viranomaisille suunnitteilla olevasta rikoksesta niin, ettei hän ilmoittaessaan millään tavoin, siis edes välillisesti, anna ilmi teon suunnittelun tunnustanutta.)

Eli tällaisesta asiasta on todella kyse. Se saattaa tässä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se johtuu vain minun kykenemättömyydestäni selittää asia koko monimutkaisessa kokonaisuudessaan. Kyseessä on kuitenkin enemmän kuin äärettömän mielenkiintoinen asia, jonka jo psykologinen merkitys ihmisille aiheuttaa minussa puhtaan wau-reaktion.  Lähteinä ovat toimineen mm. seuraavat teokset: Theo Oikein väärin (Otava 2007), Uusin Testamentti (Terho Pursiainen, Tammi 1969), Nykymaailman uskonnot (Parragon 2007), Aika puhua -aika vaieta (Kirkollishallinnon julkaisuja 2011), Mihin uskovat muslimit (Sardar Ziauddin, Otava 2009) ja varmasti myös yli puolentusinaa muuta teosta, joita en kuitenkaan ole käyttänyt suorina lähteinä.

Tiedättekö, minun olisi ollut niin paljon helpompaa kirjoittaa ystävänpäivän historiasta...

Ajatuksia

Alkuillasta istuin netissä lukemassa artikkeleita ihmisoikeuksista ja ihmisoikeusrikkomuksista, sillä - noh, ollaan nyt rehellisiä - mä olen jumalaton nörtti joka todella kuvittelee tuollaisten asioiden olevan mielenkiintoisia. Yksi ajatus johti toiseen, mikä on enemmän kuin luonnollista sillä pitkäjännitteisyys ei ole koskaan ollut suurempia hyveitäni toisin kuin impulsiivisuus. Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani olen ottanut välissä pienen aikalisän ja lukenut muutaman luvun verran Terho Pursiaisen 60-luvun lopulla kirjoittamaa teosta Uusin testamentti, joka sai ajatukseni harhailemaan tuhannen kilometria minuutissa. Teologiaa, filosofiaa ja valtiotieteitä opiskellut Pursiainen on ehdoton nero, joka em. teoksessa kirjoittaa kuinka kirkon ja kristittyjen tulisi lakata tukeutumasta vanhoihin dogmeihin ja Raamatun sanaan absoluuttisena totena jos he aikovat palvella ihmisiä ja Herraansa tässä muuttuvassa maailmassa.
Pursiaista ei tule edellisen takia missään nimessä pitää dogmi- tai Raamattuvastaisena, sillä hän myöntää molempien arvon tietyin ehdoin. Raamatusta tulee esimerkiksi erottaa Jeesuksen todelliset teot ja sanat sinne myöhemmin lisätyistä, vailla totuuspohjaa olevista legendoista (neitseellinen sikiäminen jne.), ja dogmeja saa ja tulee kehittää mahdollistamaan uskonnollisen dialogin jatkuvuus, mutta niitä tulee kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti aikaansa vasten ja tarvittaessa ne on myös voitava hylätä täysin, mikäli ne menettävät merkityksensä ja alkavat palvella enemmän itseään kuin ihmistä. (Vrt. onko ihminen sapattia varten vai sapatti ihmistä varten, Mark 2)
Dogmikritiikin voisi ajatella suunnatun erityisesti katoliselle kirkolle, joka Raamatun ohella tunnustaa ohjenuorakseen tradition*, perinteen, mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä Pursiainen hyökkää nimenomaan meille tutun luterilasen papiston ja kirkon kimppuun. Raamatun paimen jätti 99 lammasta etsiäkseen ja tuodakseen takaisin yhden kadonneen, ja samalla tavalla kirkon tulisi yrittää tavoitella sen sanasta kylmäksi jääneitä sen sijaan, että se ensisijaisesti palvelisi Jeesuksen ja löytäneitä jäseniään. Nykykirkkoon tämän voi helposti heijastaa muistelemalla nyt jo laantunutta homokeskustelua ja kirkon siihen antamaa vastausta, rukoushetkeä, jota olen jo aikaisemmin kritisoinut epäonnistuneeksi yritykseksi taiteilla kahden puolueen välillä kumpaakaan miellyttämättä. Kirkon ei instituutiona olisi pitänyt missään tapauksessa kieltää vapaaehtoista siunausta sen nojalla, että kirkkoon on pesiytynyt sitä vastustavia tahoja jotka katsovat Raamatun Paavalin sanoilla** sen kieltävän, katsoa mikä nykymaailman silmin on oikein (ihmisoikeudet!) ja toimia sen pohjalta Jumalansa johdatusta kuitenkaan unohtamatta. (Rakkaus) Tietysti tässä esimerkissä on nähtävissä minun äärettömän homomyönteinen kantani, jota kaikki eivät ikävikseni edelleenkään jaa. Mun tarkoitukseni ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut sanoa, että kirkon tulisi pakottaa palvelijansa siunaamaan homoliittoja vastoin omaatuntoaan ja Jumalansa ääntä, vaan että kirkon tulisi ottaa kokonaan uusi, radikaalimpi kanta, jonka tarkoituksena ei olisi miellyttää vaan toimia oikein, ja näin paremmin auttaa ihmisiä Jumalansa löytämään. Jeesus oli kuitenkin aikansa radikaali anarkisti, joka vastusti farisealasiten ja saddukealaisten paikalleen jämähtänyttä ja vanhoillista uskoa julistaessaan Jumalansa rakkauden kuuluvan kaikille, eikä tuota anarkiaa tulisi Jeesuksen sanan jatkajienkaan unohtaa.

* Esimerkiksi naispappeuskieltoa ei niinkään perustella ensimmäisellä Korinttilaiskirjeen kuin kuivahtaneella "kun näin nyt on aina tehty" -ajatuksella.
** Kieltoa ei perustella ainoastaan Paavalin sanoilla Roomalaiskirjeessä vaan myös Moosesten kirjoen kielloilla ja Jeesuksen sanoilla avioliitosta.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa Terho Pursiaisesta ja hänen kirjastaan, vaan ovista jotka olen elämäni aikana takaani sulkenut. Mutta noh, siitä sitten joku toinen kerta.

Hei, minä en ole matemaatikko

Tulipas tehtyä matematiikan koe, tarkemmin lyhyen matematiikan toisen kurssin koe. Vielä adverbillä täydentäen: tulipas juuri tehtyä lyhyen matematiikan toisen kurssin koe huonosti. Äärettömän huvittavaksi asian tekee se, että eillinen yhteiskuntaopin koe meni aivan mielettömän hyvin, mikä ei todellakaan ollut odotettavissa sillä oli lähinnä pihalla koko kurssin ajan. (Kirjan sain hankittua vasta viimeisen tunnin jälkeen, enkä edes avannut sitä vasta kuin koeaamuna.) Matikassa mä kuitenkin taas tein läksyni säännöllisesti ja ainakin kuvittelin osaavani ihan kaiken osattavaksi tarkoitetun. Vaan noh, jotkut meistä eivät ole matemaatikkoja vaan lähinnä säälittäviä yhteiskuntaopikkoja*. ;)


* Mikä taitaa olla kaikkea muuta paitsi oikea sana...

Pala ikuisuusnovellia

Kun ottaa huomioon ainoastaan yhteiskunnan hyväksymät tosiseikat, ei meitä kai koskaan ollutkaan. Buddhalaiset siitä puhuvat, kuinka kaikki on vain ihmismielen halujen luomaa hallusinaatiota. Nirvana alkaa kun lakkaa haluamasta - paitsi Cobainin kohdalla; hänen Nirvanansa päättyi hetkeen jona halu katosi.

Saivartelijat eivät ole koskaan päässeet pitkälle elämässään.

Menneisyys ja nykyisyys samassa paketissa

Uaah, laiska olo näin suoraan sanottuna. On koeviikko ja minulla välipäivä, joten heräsin yhdeltätoista ja olen siitä lähtien vain loikoillut vuoteellani ja - noh, ollut tekemättä mitään sen kummallisempaa. Illemmalla on varmasti pakko opiskella hieman, mutta juuri nyt taidan vain jatkaa mitään tekemättömyyttäni sillä niin nautinnollista se on.

Pitkään nukkuminen aiheuttaa minulle yleensä levottomia unia, mikä on samanaikaisesti äärettömän hauskaa ja todella epämiellyttävää, sillä osa unista on eroottisia seksiunia, osa fantasiamaisia seikkailuja ja osa puhtaita painajaisia. Pari yötä sitten näin unen jossa olin lähtenyt Egyptiin vaihto-oppilaaksi ja joutunut suuriin ongelmiin vallankumouksen tähden, sillä typeryyksissäni olin antanut kristillisyyteni ilmi muutamille äärimuslimeille ja joutunut pakenemaan henkeni edestä. Jostain kummallisesta syystä piileskelin lumen täyttämässä metsässä, mutta vielä kummallisempi oli se tosiseikka, että olin Harry Potter. Eikä muuten ollut edes ensimmäinen kerta tuota laatua.
Tämänaamuinen uneni ei kuitenkaan sisältänyt maagista muodonmuutosta teini-ikäiseksi velhoksi tai lumisia metsiä Egyptissä, vaan ihan liikaa tuttuja asioita. Wordpressissä saatoin mainita kerran ja ehkä toisenkin muuttaneeni ja vaihtaneeni koulua tässä pari kuukautta takaperin, ja minut foorumeilta tuntevat ihmiset tietänevät syynkin tähän äkkinäiseen elämänmuutokseen. Kun ensimmäinen jaksoni alkaa olla ohitse, näin unen jossa kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja olin pakotettu palaaman vanhaan elämääni ja alistumaan kaikkeen siihen mihin olin ennenkin alistunut. Nyt, mä tiedän etteivät toisten unet ole koskaan mielenkiintoista luettavaa (elleivät ne sitten sisällä hardcore-pornoa mutta siitä lisää joskus myöhemmin) mutta mä kuitenkin halusin jakaa tuon uneni teeman jotta te ymmärtäisitte paremmin. Välillä tuntuu, että mun elämäni on tavallaan jakautunut kolmeen osaan: menneisyyteen, jonka paluuta mä edelleen pelkään vaikka tiedänkin mahdollisuuden siihen olevan olematon; tulevaisuuteen, johon mä en vielä osaa oikein suhtautua; ja nykyisyyteen joka on jotain katkeran suloista kaipuun ja onnellisuuden välillä. Toisaalta mä olen niin onnellinen kun vihdoin saan elää omaa elämääni mutta toisaalta mä myös kaipaan niitä muutamia hyviä asioita mun vanhassa elämässäni, tiedättehän, ystäviä, koulua jne.

Mun eräs ystäväni on tulossa tänään käymään, ja mä toivon että kaikki tulee menemään parhain päin.

Uusi alku ja seksismiä parhaimmillaan

Siinä ne nyt ovat, kaikki säästämisen arvoiset tekstini. Läheskään kaikki niistä eivät ole wordpressin Akribiasta, sillä kyseisen blogin tekstit olivat lähinnä äärettömän tasottomia, vaan suuri osa on vielä vanhemmasta blogistani, Moraalittomista, jonka pitämisen aloitin kaksi vuotta sitten helmikuussa 2009. (Siitä muuten on lähestulkoon päivälleen kaksi vuotta, niin se aika rientää.)

Tämä postaus on ylimääräinen ja oikeastaan aiheeton, sillä halusin vain juhlistaa urakkaani (johon varasin pari viikkoa ja jonka sain valmiiksi parissa tunnissa) kirjoittamalla täysin uuden postauksen. Löytääkseni jotain kirjoitettavaa, päätin vierailla Iltalehden sivuilla, paikassa josta olen eniten etsinyt innoitusta päivityksiä tehdessäni. Ja miksipä en olisi, sillä tälläkin kertaa löysin aiheen heti parin klikkauksen jälkeen:

Deuche pankin pääjohtaja Josef Ackermann on pahoitellut sitä, ettei hänen pankkinsa johtoryhmässä työskentele ainuttakaan naista, ja toivonut että vielä jonain päivänä siitä (johtoryhmästä siis) tulisi nätimpi ja värikkäämpi. Tästä ei luonnollisestikaan olla pidetty, sillä lausunto on seksismiä, tuota poliitikkojen ja pohattojen painajaisunta parhaimmillaan. Naisen ulkonäköä ei saa kommentoida missään tilanteessa puoleen tai toiseen, vaikka satiirinen huumoriohjelma Uutisvuoto väittääkin silmien kehumisen olevan aina turvallinen valinta, sillä se kertoo kuinka epätasa-arvoisessa maailmassa me yhä elämme.

Tämä on luonnollisestikin täysin naurettavaa. Minä olen seksistinen ihminen ja rakastan tehdä epäsopivia huomautuksia miespuolisten julkimoiden ja poliitikkojen ulkonäöstä. Se on äärettömän hauskaa, enkä minä suoraan sanottuna osaa kuvitella loukkaavani esimerkiksi Vladimir Putinia kuvaillessani hänen persettään pantavan näköiseksi* tai mainitessani Sauli Niinistön olevan kaikkien aikojen seksikkäin miespoliitikko. Ne ovat vain kommentteja kommenttien joukossa, onhan Matti Vanhanenkin julkisesti valittu kerran jos toisenkin Suomen seksikkäimmäksi poliitikoksi. (Mielestäni täysin väärin perustein sillä Niinistö on edelleen paremman näköinen, muttah...) Ketään ei kiinnosta loukkaantua näistä kommenteista, sillä tässä maailmassa riehuu epätasa-arvoisuuden lisäksi yksi sitäkin pahempi peikko: kaksimoraalisuus, ja siihen sortuu yksi jos toinenkin arvostellessaan ihmistä, joka keksi niinkin hauskan nimityksen kuin kokovartaloministeri.

*Venäjän mafialle tiedoksi, että olen juuri muuttamassa joten Oulussa sijaitsevaan osoitteeseen suunnistaminen niiden ketjujen ja polttopullojen kanssa on melkoista ajanhukkaa.

Tehdäkseni kauhistelustani oikeutetumman, aion nyt julkisesti laukoa seksistisiä kommentteja kuudesta suomalaisesta poliitikosta, julkisesta henkilöstä tai muusta päättävän portaan jäsenestä - kolmesta miehestä ja kolmesta naisesta. Olkaas hyvä:

1. Suosikkini Matti Repo, Tampereen hiippakunnan piispa. Arvoisan herra piispan mielipiteet ovat kivikaudelta, ja sillä ulkonäöllä varustetun ihmisen tulisi ymmärtää jättää virkansa ja ryhtyä Dresmannin alusvaatemalliksi. Saisi Päivi Räsänenkin vähän silmänruokaa.

2. Mistä tulikin mieleeni, että Päivi Räsäsen tasoisen suutelijan (Suuteli aviomiestään Linnan juhlien jatkoilla! Hot!) tulisi ehdottomasti siirtyä tekemään kristillistä pornoa. Saaduilla rahoilla voitaisiin rahoittaa kristillisdemokraattien mitä ilmeisimmin Raptorin biisistä lainattu Koti, uskonto ja isänmaa -vaalikamppanja.

3. Erkki Tuomioja on ehdottomasti maan älykkäimpiä poliitikkoja ja minä kunnioitan häntä suuresti. Hänen vaalisivujaan selaillessaan (http://erkkituomioja.org/) huomiio kuitenkin kiinnittyy kehnoon photoshoppaukseen: ehkä mies voisi harjoitella taitoa (ja samalla hankkia kivaa boostia vaalikamppanjaa ajatellen) 'shoppaamalla itsellensä adoniksen vartalon.

4. Hieman kaukaisemman vaalikamppailun alle on jo jäänyt tasavallan presidentti Tarja Halonen, jonka presidenttiyden parasta ennen -päivämäärä ylittyy vuonna 2012. Entinen setan puheenjohtaja voisi ottaa mallia Ruotsin kuningattaresta ja käydä vaihtamassa ainakin muutamia vartalonosiaan hieman tuoreempiin. Rintojen suurennus tupla d -kokoon ei välttämättä pidentäisi presidentinuraa Kekkosen hallintokauden mittaiseksi, mutta se voisi lisätä seuraavien Linnan juhlien katsojamäärää tuntuvasti.

5. Palatkaamme vielä hetkeksi Repoihin, sillä toivoisin Isä Mitronakin tunnetun Mitro Revon, tuon Euroopan parlamentin jäsenenen, vetäytyvän seuraavista europarlamenttivaaleista ja ryhtyvän takaisin papin hommiin. Kyseiseen ammattiin kuuluva kaapu nimittäin näytti ihan hemmetin hyvältä arvon herran päällä.

6. Viimeisenä ja ehdottomasti vähäisimpänä on Akribia-blogia ylläpitävä Mazelike, joka saisi jättää tällaiset naurettavat kirjoittelut vähemmälle ja etsiä miehen. Voisi sekin nainen vihdoin oppia, että pöydän reunan yli kumartumiseen ei välttämättä tarvita syyksi toiselle puolelle vierinyttä esinettä.

Vanha: Perjantai (ihan vaan mainoksena)

Tiedätkö sä kun joskus on vaan mahdotonta unohtaa tiettyjä juttuja elämässä? Ekaa isoo polkupyörää, sitä hiton maalia, jonka sä teet koulujen välisissä ihan vikoilla minuuteilla, ekoja kännejä ja sitä tosi kömpelöä suudelmaa puistossa, johon ne kännit johti ja joka hävetti ihan hitosti seuraavana aamuna. Ne on sellasia hetkiä, joita voi myöhemmin selata kuva kerrallaan eteen ja taakse niin kuin jotain vanhaa kaitafilmiä koulun elokuvakerhossa, johon mentiin sen yhden ylimääräisen kurssimerkinnän takia. Mulla nimittäin oli tänään sellainen hetki. Se tapahtui ihan hetki sitten – just tässä, missä me nyt ollaan... Vaikka saattaa siitä kyllä olla jo vuosia. Mistä mä sen tiedän, kun eihän millään ole tässä vaiheessa enää pirunkaan merkitystä. Hitto, kun tässä vaiheessa millään ei oikeen oo enää mitään väliä.

Mutta mä voin kertoo sulle mitä tapahtui, jos sulla on hetki aikaa. Siinä ei mene kauaa, sillä mä en ole koskaan ollut mikään tarinoitsija, niinku mun opekin sanoi. Mutta samalla se kyllä sanoi, että musta on sitten johonkin muuhun isompaan. Että ehkä tää sitten oli sen suurempi juttuni, kuuntele jos sattuu kiinnostamaan.

Sanotaan, että se tapahtui Perjantaina. Perjantaina isolla P:llä – just sellaisen mahtavana päivänä, joita mahtuu ehkä kaks tai kolme vuoteen. Tiedäthän, Perjantai just koulun loppumisen jälkeen, Perjantai tyhjässä talossa porukoiden ollessa maalla ja sitten se kaikista paras: Perjantai, jolloin yksi sun kaveriporukasta vihdoin täyttää kahdeksantoista. Ne on just sellaisia päiviä, joina ei voi kuin olla nuori ja bilettää niin sanotusti perseet olalla. Naamalla paistaa koko ajan sellainen hiton naurettava virne, josta sietäis jo saada turpaansa, ja kaikki on samaan aikaan ihan mahtavaa ja vähän haikeeta. Silleen kun yksi osa susta ja sun elämästäsi on ohi, ja sun täytyy tarttua niihin jäljellä oleviin palasiin kynsin ja hampain, sillä kohta nekin on ohi eikä susta oo jäljellä enää mitään. Kato, sitten sä oot aikuinen, eikä mikään oo enää mitään – vilkaise vaikka sun porukoitas niin näet mun olevan oikeassa. Vanhemmat, opettajat ja kaikki ne idiootit, jotka tuli aina koululle saarnaamaan raittiudesta ja liikennekasvatuksen tärkeydestä sun ja mun elämässä, ne on jo kaikki ihan finito. Ja jotkut meistäkin sortuu siihen ihan liian nopeasti.

Me oltiin silloin ihan täysillä, Mä, Rape ja Toni. Vaikka oikeesti Rapen nimi oli Roope ja me kutsuttiin sitä Rapeksi silleen englanniksi lausuttuna: Reip. Toni oli vaan Toni, kun ei sellaisesta nimestä mitään hyvää keksi, ja mä olin... No kutu vaikka Irwiniksi, kun meidän molempien etunimi oli kuitenkin sama. Oikee nimihän löyty lehdistä tossa vähän aikaa sitten, jos sä et sitä muuten keksi. Se oli isolla Iltalehden kannessa oikein asuinpaikkakunnan ja iänkin kaa. Mutta sinä iltana mä en ollut vielä lehdissä, vaan me vaan oltiin Mä, Rape ja Toni, ja me kuviteltiin olevamme jotain ihan sikakovia jätkiä, vaikka kaikki muut kyllä tiesi totuuden. Että me siirryttiin kaikki kiltisti peruskoulusta lukioon, vaikka uhottiinkin lopettaa koulu ja lähtä kiertään pohjoismaita liftaamalla, ja istuttiin ne pari jälkkärikertaakin ihan vaan jostain täysin turhasta. Tyyliin syljeskeltiin lattialle vähän turhan näkyvästi ja kiusattiin paria isotissisempää tyttöä. Ei sellasen pikku hiplailun olisi edes tarvinnut mihinkää johtaa – kyllähän säkin varmaan tiedät, mitä tyttöjen ei tarkoittaa.

Mutta sun täytyy antaa mulle anteeksi, kun mä tälleen taas eksyin aiheesta, joka oli perjantaina hieman yli kello kahdeksan. Rape oli vanhimpana meistä täyttänyt just edellisenä päivänä kahdeksantoista, ja me istuttiin nyt sen mutsin keittiössä vetämässä naamaamme jotain kuivaa marketin kakkua. Ei ihan se ykkössuunnitelma bileitten ohjelmaksi, mutta ei siinä oikein muutakaan voinut, kun Rapen mamma oli ihan kuin joku himotiukkapipoinen kukkahattutäti. Ei bileitä, ja ehdottomasti ei bileitä alaikäisten kavereitten kaa, kun se on laitontakin vielä. (Just joo...) Sen takia me sitten jouduttiinkin turvautumaan suunnitelmaan bee, eli lähteen ulos etsimään vähän kovempaa menoa.

Paitsi ettei kovempaa menoa ollut mitenkään helppoa löytää. Mä ja Toni oltiin vielä liian nuoria baareihin, eikä pakkasmittarin pudottua miinus neljääntoista ulkonakaan roikkunut oikeastaan ketään. Me jouduttiin talsimaan ympäri keskustaa ties kuinka kauan ennen kuin löydettiin ekat elossa olevat tyypit sen pakettiautossa buukkaavan mustalaisperheen lisäksi, niitä työt vieviä varkaita kun ei lasketa. Vaan emmätiedä voiko jotain yläastelaisteinejä sen paremminkaan populaksi laskea, ne kun vaan seisoskeli Ärrän pihalla ihan liian keveissä toppatakeissaan ja odotteli jotain tyyppiä, joka suostuis hakeen niille siideriä. Melko säälittävää oikeesti – melkein teki mieli kääriä hihat ylös ja käydä aukoon päätä, mutta olisi se ehkä ollut turhaa kun saman tien saatettiin kyniä niiltä kakskytprossaa hakupalkkana. Mä tiesin tyypin, joka olis hoitanut homman kotiin seitsemällä mutta life is no fairtrade ja ne suunnilleen kerjäs sitä.

Sisällä kiskalla meinas kieltämättä tulla kuset housuun, sen verran nimittäin jännitti lappaa kaljapulloja ja lonkkua tiskille sen räikyvän oranssiksi punattuja huuliaan mutristelevan kassaneidin silmien edessä. (Vaikka neiti ei alkuukaan ole oikea sana kuvaamaan sitä valaan kokosta ämmää.) Se alkoi heti puhuun jotain poliisista ja sossusta, mutta hiljeni nähtyään Rapen mopokortin ja siinä seisovan päivämäärän: 23.2.1991. Just täysikänen, just tarpeeks vanha ostamaan juotavaa eikä se ämmä voinut sanoa siihen yhtään mitään. Nauru oli melko herkässä, kun me kannettiin jaon jälkeen meille jääneet kaljat vanhalle leikkipuistolle, josta oli vuosien saatossa tullut teinien kantapaikka graffiteineen ja tupakantumppeja täynnä olevine leikkimökkeineen. Mä tykkäsin vielä pentuna leikkiä siellä naapurin Emman kaa kauppaa silloin, kun en vielä tajunnut mitä mieltä tytöistä piti oikeesti olla. Mutta eipä nykypennut olis siellä kuitenkaan leikkineet kun niillä oli kuitenkin kaikki koneet ja kännykät, niin ihan sama meidän oli siellä iltaisin hengata paremman paikan puutteessa. Kaupunki kun sulki sen vikan nuorisokahvilankin viime budjettileikkauksen yhteydessä.

Alkuilta kului tosi rattoisasti lähinnä rivon huumorin parissa, mutta sitten Tonin piti päästä tekeen mitä se idiootti aina tekee. Se oli kato päässyt edellisenä lauantaina pukille yksissä kotibileissä, ja nyt se jakoi meille auliisti Caritan, sen panon, avuja ja heikkouksia. rinnat oli pystyssä ja melko isotkin eikä perässäkään kauheasti valittamista ollut. Ja halukas se oli parin siiderin jälkeen, Toni sanoi ja vinkkasi silmää. Ei ollut tarvinnut juuri kuin kaataa tyttö sänkyyn, ja reidet olivat avautuneet itsestään. Olis varmaan kelvannut sullekin, Reip, se sanoi, tai ainakin kuvittelis, että vuoden jälkeen alkais yks jäätelö maistua jo vähän puulta.

Sillä Toni viittais Tuulaan, jota Rape oli hinkannut jo melkein vuoden päivät. Tonihan sellaista ei koskaan tajunnut, sillä sille tyttö oli yhtäkuin kertapano ja sitten veks, mutta mä uskon, että Tuula saattoi oikeasti merkitäkin jotain Rapelle. Ainakin se käyttäytyi tytön seurassa aina ihan hiton paljon fiksummin, yritti jopa olla kiroilematta liikaa ja välillä vähän polttamattakin. Usein se tietysti epäonnistui siinä aika pahasti, Rape kun oli, mutta silti se aina yritti uudestaan. Se ei edes lannistunut sen yhden kerran jälkeen, jolloin se meni taas kerran juomaan vähän liikaa ja Tuula joutui soittaan isänsä hakemaan niitä. Äijä oli ollut ihan raivona ja huutanut, että jos Rape enää ikinä tulee sen tyttären lähelle, se tekee siitä ekaks selvää paljain käsin ja hakee sitten haulikon. Siinä vaiheessa mä olisin jo heittänyt rukkaset naulaan, mutta Rape jatko Tuulan kanssa ja kävi jopa pyytämässä anteeksi sen isältä.Teidän olisi pitänyt nähdä miten pynttäytyneenä se lähti sille ristiretkelle – päällä isän vaatekaapista lainattu kraka ja kaikkea. Hitto että me naurettiin. (Äijä oli kuulemma roikottanut Rapea kauluksesta mutta antanut sitten lopulta anteeks kun oli tajunnut, että Rape on loppujen lopuksi aika säälittävän kunnollinen jätkä.)

Ehkä se johtu juuri siitä tosissaan olemisesta, kun Rape veti ihan hitonmoiset pultit Tonin sanoista, mutta saatto siihen liittyä jotain vanhempaakin naljailua. Ne kun ei olleet koskaan tulleet mitenkään erityisen hyvin toimeen ainakaan humalassa. Rape ja Toni oli tosiaan molemmat vetäneet varmaan lähemmäs viisi pulloa, ja minä vielä enemmän. Päässä humisi oikein urakalla ja alkoi olla vaikeaa sanoa kuka oli kuka ja missä, mutta Rape ihan oikeasti teki Tonin sanoista jonkun elämää suuremman propleeman. Mä en nyt sano tätä arvostellakseni, mutta Tonin päässä ei koskaan ollut valot mitenkään erityisen kirkkaalla, eikä Rapen olis sen puheista pitänyt niin hemmetisti hermostua. Ei Tuula niinku mikään Rapen kihlattu ollut tai mitään. Paitsi että oli se – me vaan ei tiedetty siitä.

Mitä saakelia mun morsian sulle kuuluu, Rape huusi ja yritti tönäistä Tonia liukumäkeä vasten. Toni väisti helposti, olihan sillä paljon läheisemmät välit kaljaan kuin Rapella tai mulla. Mä tykkäsin ehkä juoda kerralla enemmän ja nopeammin, mutta se veti kännit käytännössä joka viikonloppu ellei sen broidit sitten sattuneet olemaan faijan ja sen luona kylässä. Kukaan Tonin nähnyt ei oo koskaan uskonut kuinka hitosti se jätkä tykkäs tuhlata aikaa niitten marakattien viihdyttämiseen.

Ehkä mä oon pannu sitä sun morsiantas, Toni sano ja virnisti. - Joo, mä panin silloin, kun sä olit saanu porttikiellon niitten kämpille. Eikä muuten ollu ees paha, mitä nyt täys lauta.

Rape oli siinä vaiheessa jo ihan punasena, ja se tunkenut kädet syvälle takin taskuihin. Sä et oo tosissas, se mutisi, ja mä vannon, että jos kukaan vaan voi puhua liikuttamatta naamaansa milliäkään, Rape teki niin.

Sen sä voit päätellä ihan ite, Reip. Tiedätkö sä mikä musta oli parasta Tuulassa? Se tapa, jolla se puristi ne glitterkyntensä mun takareisiin kun se – Ja siinä vaiheessa Rape löi Tonia ekan kerran. Eikä muuten ollut mikään pieni tirpasu, vaan ihan keskivertopainijan otteella vedetty oikea suora leukaperiin. Rape kun tykkäs harrastaa painia ennen ku se jäi liiaks koukkuun nettipeleihin ja sellaiseen sontaan.

Mitä – etkö sä tykkää kuulla kun mä kerron totuuden siitä hutsusta? Toni kysy ja sylkäs maahan. - Sä oot tietty jo varannut kirkot ja kuvittelet eläväs sen kanssa onnellisena elämäs loppuun asti, mut hei newsflash for you, se on vaan samanlainen horo ku kaikki muutkin ämmät. Lopulta se päätyis kuitenki pettään sua jonku pikkasenki paremman kaa, se sano ja sen ääni murtu ihan pikkasen niinku se olis katkera, mutta ei Toni oo mikään nössö, jolla olis tapana avautua heti parin kaljan jälkeen. Sellaiset tyypit on muutenki ihan säälittäviä, jos multa kysytään.

Ja sitten Rape löi uudestaan. Ja alkuunsa se oikeesti näytti aika hiton makeelta kun ne hakkas siinä hangessa toisiaan naamat irveessä niinku kyseessä olis ollut joku Suomi vastaan Ruotsi -matsi. Mä vaan istuin siinä hiekkalaatikon reunalla kittaamassa kaljaa ja kattelin huvittuneena niitä kahta. Mutta usko mua, en mä mikään ihan vastuuton jätkä sentään ole, kyllä mä lopulta ihan oikeesti ajattelin mennä väliin ja rauhotella tilannetta vähän. Sen keskarimäärän jälkeen se ei vaan ollu enää niin helppo juttu, kun en mä olis varmaan pysynyt enää edes pystyssä omin jaloin. Ja siksi mä vaan istuin siinä ja kattelin – en sen takia, etten mä olis välittänyt tai jotain.

Mut siinä vaiheessa mun kaitafilmi alkaa olla jo vähän aukkonen, niin kuin jotkut mummon ullakolla säilyttämän kelat sen ja papan vuosipäivistä ja ekasta Ruottinmatkasta lautalla Tanskan ohi Göteboriin. Jossain vaiheessa Toni kuitenki sai tarpeekseen käsirysystä ja heilautti puolitäyden karhupullon liukumäen tankoon. Se meni tietty rikki ja kaljaa roiskui ympäri lunta ja sen vaatteita. Yksi lasinsirpale lens mun viereeni ja repi mun sormeni auki, kun mä poimin sen talteen ettei kukaan astuis siihen. Siitä tuli verta ja mua hävettää vähän myöntää, että sillä hetkellä mä olin paljon kiinnostuneempi niistä parista veritipasta kuin mitä mä olin Rapesta, jota Toni sentään huitaisi sillä pullolla ranteeseen ja poskeen. Tai ainakin poskeen, kun se veri ranteessa ja käsissä saatto kyllä olla Tonin huulestakin, joka oli aika kiitettävästi auki.

Hutsu, Toni sanoi vielä kerran huomattuaan olevansa voitolla, kun Rape oli kumartunut kaksin kerroin ja piteli poskeaan. Toista kertaa se ei sitä sanonut, mikä nyt on varmaan ilmeistä, sillä jopa Tonin kaltanen älykääpiö pystyy keksimään useamman kuin yhden nimen helpoille tytöille. Ehkä se olis seuraavaksi sanonu horo tai lutka, mistä mä tiedän, mutta ennen sitä Rape keskeytti sen taas kerran tönäisemällä sen vasten sitä samaa liukumäkeä. Ja sillä kertaa se oikeesti osu niin, että Tonin pää heilahti taakse ja sen takaraivo kolahti vasten kyllästettyä puista reunaa ennen kuin Toni jäi makaamaan siihen kaljaiseen hankeen, mihin Rapeki tuupertu. Siinä ne makas.

Mutta tiedätkö sä, että ne selvis hengiss – Rape, jonka nimi lausuttiin Reip ja Toni, joka oli muuten vaan täys urpo ja idiootti, varsinkin kännissä. Siinä hiekkalaatikolla istuessani – tai siinä vaiheessa lähinnä enää vain retkottaessani – mä näin, kuinka Rape lopulta tuli sen verran tolkkuihinsa, että se tajus edes hämärästi mitä oli tehnyt. Sen kasvot väänty aika mahtavaan irveeseen ja se oksensi lumelle, jossa oli muuten yllättävän vähän verta kun miettii mitä oli tapahtinut. Kaiketi kylmä supistaa verisuonia tai jotain. Sitä oksennusta roiskui joka puolelle, mutta ainakin Rape näytti selviävän siitä hiukan. Se nosti liikkumatonta Tonia sen verran ku vaan jakso ja lähti raahaamaan sitä kohti autotietä, missä kulki vielä satunnaisesti pari autoa. Kello kun oli vasta jotain yhdentoista tai sinne päin. Siitä tienpenkasta sitten yksi auto poimi ne mukaansa ja lähti käsittääkseni kuljettamaan sairaalaan. Täytyy myöntää, etten mä ole ihan varma mihin me meni tai minkä värinen se auto oli, minkä sä varmasti haluaisit kuulla. Siinä vaiheessa mä olin jo sen verran pihalla kaikesta että jäin vaan siihen lumihankeen makaamaan ja ajattelin, että pikkuisten tirsojen jälkeen olis hyvä kattoo uudestaan.

Seuraavan kerran mä näin Rapen vasta kirkossa. Sillä oli puku päällä ja kaulassa kraka, jonka se oli taas lainannut faijansa kaapista. Mukana sillä oli Tuula, jolla oli tosi kaunis musta pitsimekko ja H&M:n paksu toppatakki, jota se ei riisunut vaikka sisällä oli kuitenkin suhteellisen lämmintä. Hanskoja sillä ei kuitenkaan ollut, ja mä näin ohuen sormuksen, joka sillä oli vasemmassa nimettömässä. Kullan kiilto sopi sen kynsien glitteriin, mutta ihan yhtä hyvin se sopi sen meikkiinkin, joka ei ihan kuitenkaan riittänyt peittämään mustaa silmää ja niitä paria naarmua sen poskessa. Asia, jonka huomasivat kai muutkin, sillä Tuula sai yllättävän paljon katseita osakseen ollakseen niin kiltti ja kunnollinen tyttö.

Tonia mä sen sijaan en enää nähnyt kunnolla. Se ei tullut kirkkoon eikä sitä ole näkynyt puistossakaan, vaikka siellä paljon meidän luokkakavereita käykin. Kerran mä melkein kuvittelin nähneeni sen väkijoukossa, mutta se kääntyi pois ennen kuin mä ehdin katsoa uudestaan. Että ilmeisesti sillä idiootilla ei vaan enää ollut mulle mitään sanottavaa.

Vanha: pyhien kirjojen loukkaaminen; lyhyt oppimäärä

Pari viikkoa sitten eräs suomalainen kirjalija otti ja loukkasi kristittyjen pyhää kirjaa, Raamattua, heittämällä sen lattialle liveyleisön edessä. Tapauksesta tehtiin rikoskantelu, sillä teoreettisestihan Suomessa voi edelleen saada sakot tai pahimmillaan vankeutta uskontorauhan rikkomisesta, mutta kantelu ei johtanut tutkintaan, sen verran sivistyneessä ja maallistuneessa maassa me elämme.

Tapaus osoitti tekijältäänkin, Jari Tervolta, huonoa arvostelukykyä, vaikka allekirjoittanut myöntääkin tikahtuneensa nauruun tuoniltaista Uutisvuotoa katsellessaan. Raamatun heittelemiselle on lupa nauraa, mutta jos Koraanin tipauttaa lattialle, on se nostettava välittömästi ylös kirjaa suudellen ja anteeksi pyytäen. Mieleen kuitenkin nousee kaksi kysymystä:

1. Täytyykö anteeksi pyytää itse kirjalta vaiko Allahilta? Ja jos ei ole muslimi, onko silloin moraalisesti parempi olla pyytämättä anteeksi koska ei sitä kuitenkaan pystyisi täysin vilpittömästi tekemään vaiko pyytää anteeksi, koska se on kulttuurillisesti oikein?

2. Koska oikea Koraani on Allahin puhetta, voi aito Koraani olla kirjoitettu ainoastaan arabian kielellä; muiden kieliset Koraanit ovat vain aidon Koraani selityksiä.  Oulun kaupungin maakuntakirjastosta löytyy ainoastaan versio, joka sisältää sekä arabiankielisen tekstin että englanninkielisen käännöksen. Jos tämän kirjan tiputtaa lattialle, tuleeko sitä suudella vaiko ei? Ja jos kirjaa päättää suudella, täytyykö varmistaa suudelmien osuvan ainoastaan arabiankielisille kohdille vai saako myös käännettyä tekstiä kunnioittaa?

Mutta se Koraanista. Mulla oli kotonani Raamattu, sillä kristittynä olen jättänyt Koraanin lukemisen nettiin ja kirjastoon, ja Raamatunhan minä olen luonnollisesti rippikoulusta saanut. Säilytin kirjaa meikkipöytänäni toimivan yöpöydän hyllyllä, missä majaili myös lukuisa määrä muuta kirjallisuutta. (Sitä on niin paljon, että osa oli täytynyt käytännön syistä tunkea - enkä nyt valehtele - sukkalaatikkoon.)  Eräänä päivänä Raamatun hyllylle palautettuani, tajusin erään melko huvittavan seikan: yli vuoden ajan olin säilyttänyt kristinuskon pyhää kirjaa samassa hyllyssä mangapokkarieni kanssa. Pornografisten mangapokkarien kanssa. Homoseksuaalista pornografiaa sisältävien mangapokkarieni kanssa.

Mun oli pakko siirtää pokkarit pois, jos en itseni niin vieraiden mielenrauhan taki, mutta rehellisesti: mä en ollut pitkään aikaan nauranut yhtä makeasti.

Vanha: homoseksuaalisuudesta

Viime viikkoina on ollut hirveästi puhetta homoseksuaalien oikeuksista. Vaan tiedättekö, minua ei kiinnosta. Mä olen huomannut tulleeni huomattavan paljon sallivammaksi tässä lähiaikoina - ehkä se tarkoittaa minun alkaneen vihdoin viisastua ja ymmärtää asioita muidenkin kuin oman kantani kautta. (Tai sitten olen vain patalaiska, mikä tod. näk. on paljon lähempänä totuutta.)  Siis totta kai, homoseksuaalien tulee ehdottomasti saada samat oikeudet kuin heteroseksuaalienkin, se kuuluu asiaan eikä siitä voi kiistellä. Kuitenkin on olemassa näitä tiettyjä ihmisryhmiä, jotka eivät uskontonsa takia voi homoseksuaaleja hyväksyä, ei sille mitään voi; emme me voi kieltää heitä uskomasta. Kirkollinen vihkiminen kaikille on ihanne, johon on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan, mutta sitä ei saa tehdä hätiköiden ja muiden maailmankatsomuksia vastaan rikkoen. Parempi olisi säätää näin alkuunsa maallinen vihkiminen kaikille ja antaa papeille oikeus siunata homoseksuaalien välinen liitto omantuntonsa mukaan, sillä eihän kaikkien lääkäreidenkään tarvitse suorittaa abortteja, jos he kokevat ne vääriksi. Samaan aikaan tulisi lisätä suvaitsevaisuuskasvatusta nuorison ja lasten keskuudessa, esimerkiksi ottamalla aihe paremmin esille uskonnon ja yhteiskuntaopin tunneilla sekä rippikoulussa. Pienille lapsille ei luonnollisestikaan tarvitse puhua seksistä, mikä usein nousee juuri suureksi mutaksi näistä ehdotuksista keskustellessa, vaan lähinnä vain laajentaa "kun mies ja nainen tykkäävät toisistaan oikein kovasti, he voivat mennä naimisiin" -ajatusta koskemaan kaikkia ihmisiä, "kun kaksi ihmistä tykkää toisistaan oikein kovasti jne." Myöhemmällä iällä on kuitenkin tutustuttava ehdottomasti myös homoseksuaalisuuden historiaan, jotta lapset kasvaisivat tietoisiksi maailmassa vallinneesta ja edelleen tietyillä aloilla vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta ja osaisivat näin kyseenalaistaa paitsi oman maansa mallin, myös ympäröivät moraalikäsitykset ja elämänkatsomustavat. Kuitenkaan kun mitään ei voi koskaan kehittää, ellei kykene ensin näkemään, mikä vallitsevassa tilanteessa on väärin ja miten sitä voitaisiin korjata ottamalla oppia muualta tai luomalla kokonaan uusia ideologioita.

Tällä tavalla tulisi minun mielestäni hoitaa nämä nykyiset homokeskustelut; Raamattujen polttamiselle löytyy kyllä parempiakin syitä.

Vanha (eli vähän uudempi): Nanowrimon alku ja vähän keskeltäkin

(marraskuussa 2010)


Aloitin sitten nanon tuossa maanantaina. Ensimmäiset tuhat sanaa kirjoitin koneella, joten ajattelin laittaa ne tänne kaiken kansan ihmeteltäväksi. Tarina on täysin editoimaton, tönkköä sisältää luultavasti kirjoitusvirheitä. Tarkoituksena on nanon jälkeen editoida novelli valmiiksi ja julkaista se sen jälkeen täällä, mutta nyt en tämän kuukauden aikana aio enempää julkaista, sillä kirjoitan tekstiä käsin eikä minulla ole aikaa siirtää sitä koneelle tällä aikataululla. (Tälläkin hetkellä kaksituhatta sanaa jäljessä aikataulusta, lol.) Mutta noh, nauttikaa jos siihen kykenette. ;)

Parasta olisi kai aloittaa vaan ihan alusta: tämä ei ole kaunis tarina. Maailma on täynnä kauniita tarinoita, mutta sitä ne vain ovat, tarinoita. Oikeasti kukaan ei elä onnellisena elämänsä loppuun asti - tai edes maailman loppuun asti, nyt kun ne sanovat sen tulevan jo muutaman vuoden kuluttua. Oikeassa maailmassa ihmiset taistelevat onnensa takia ja jotkut sen saavatkin - mutta hekin vain hetkeksi. Minusta tulisi kai hyvä buddha, valaistunut, kun sanon näin: elämä on kärsimystä. Elämä on pelkkää kärsimystä, josta ei voi vapautua kuin kuolemalla. Ja kuollessaankaan ei voi kuin toivoa, ettei enää ikinä heräisi takaisin henkiin. Oikea buddha eli 500 elämää, minä en ole ollut aina varma selviänkö ensimmäisestäkään. Kristittynä minulta ei onneksi kai enempää odotetakaan.

Mutta kuten jo aikaisemminkin sanoin: tämä ei ole kaunis tarina. Tämä ei ole tarina, jossa prinssi tappaa lohikäärmeen ja saa sen jälkeen palkkiokseen prinsessan ja puoli valtakuntaa. Ensinnäkään minä en ole prinsessa ja toisekseen Jeesus ei ollut mikään prinssi. Mies hän oli, tai poika vasta, ja hän kuoli tuskin parille kymmenelle ehtineenä yksin ja syrjäytyneenä. Oikeastaan voisi sanoa, että joskus on lohikäärmeiden vuoro voittaa.

En minä paljoa koskaan ehtinyt opiskella, tuskin pariakaan vuotta ennen kuin maailma tarjosi hunajaisempaa tietä. Sen muitan kuitenkin edelleen, että hyvissä tarinoissa on aina vertauksia, sellaisia joita ihmiset joutuvat miettimään. Siksi tässäkin tarinassa on niitä - ei Jeesus oikeasti ollut nimeltään Jeesus, eivät hänen vanhempansa sentään hulluja olleet. Hänen oikealla nimellään vain ei ole mitään merkitystä, joten minä nimesin hänet uudelleen. Joku voisi pitää ajatusta naurettavana, mutta nimeämällä maailman hylkäämän pojan Jeesukseksi on se melkein kuin tekisin hänen elämästään hieman arvokkaamman. Melkein kuin Jeesuksen elämä olisi ollut ihmiselämän arvoinen.

Tarinoissa on myös lainauksia toisista teksteistä. Nämä lainaukset viittaavat jotenkin varsinaiseen tarinaan ja luovat sille kaikupohjaa. Tässä tarinassa on vain yksi lainaus, ja se - kuten Jeesuksen nimikin - on Raamatusta. Alunperin ajattelin laittaa sen vasta tämän kaiken loppuun, pisteeksi joka sulkee tarinan ja saa ihmiset hiljentymään, mutta parempi se on jo laittaa tähän alkuun, jotta jokaisella olisi aikaa sitä miettiä ja mahdollisesti ehkä se ymmärtää. Se lainaus menee näin: "Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Ja tästä alkaa se tarina:

Luku 2.1: miksi nainen myy itseään

Jo ennen kuin täytin kahdeksantoista vuotta, alkoi ammattivalintani olla melko selvillä. Olin maannut tuolloin kolmen miehen kanssa ja oppinut tärkeimmän asian seksistä: onnistuakseen seksisuhdetta täytyy hoitaa kuten mitä tahansa muuta liikesuhdetta.

Ensimmäisen kerran menin sänkyyn kuudentoista vuotiaana. Mies - tai poikahan hän oli - oli minua muutamaa vuotta vanhempi, ja olimme tunteneet vasta viikon verran, kun kaaduin onnesta suunniltani vuoteeseen hänen kanssaan. Se ei tuntunut hyvältä jos ei pahaltakaan, ja minä ajattelin sen kaiken olevan suhteen arvoista. Seksin jälkeen mies lupasi soittaa - minä odotin neljä päivää ennen kuin luovutin. Särkyneen sydämen parantumiseen meni kaksi viikkoa, likaiseksi tunsin itseni vielä paljon pitempään.

Joku psykiatri voisi sanoa tuon tilanteen johtaneen minut prostituoiduksi. Että menetin uskoni miehiin ja koin halua muuttaa heidät esineiksi, jotten enää koskaan kokisi hylätyksi tulemisen tunnetta uudelleen. Se on hieno diagnoosi. Voisin mennä sen kanssa ihan mihin tahansa ja saada sääliä osakseni, mutta ei se siitä sen oikeammaksi muuttuisi. Minä en ole uhri - tai jos olenkin, olen enemmän oman ahneuteni ja laiskuuteni uhri. Kolmannen miehen kohdalla huomasin, kuinka itseäni tarjoamalla saatoin tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Ihmiset eivät hae fyysistä yhdyntää, vaan läheisyyttä ja hyväksyntää - ainakin useimmat heistä - ja sitä saadakseen he ovat valmiita tarjoamaan jotain vastineeksi. Sillä kertaa sain kehuja, minulle kerrottiin kuinka seksikäs, pantava ja hauska olin. Miksei (näin ajattelin) se voisi aivan yhtä hyvin olla rahaakin? Minä en pitänyt seksistä enkä pidä siitä edelleenkään, mutta millään tavoin en kokenut sen haittaavan minua.

Ja niin minusta tuli prostituoitu, huora, halpa puhelintyttö, joka möi ruumistaan maallista mammonaa vastaan. Se oli helpompaa kuin olin olettanut - tässä maassa ei seksin myymistä ole edelleenkään kriminalisoitu, mikä hämmästyttää minua suuresti. Kuvittelisi tällaisen hyvinvointivaltion olevan niin sivistynyt paikka, että se olisi kieltänyt kaiken paheennusta herättävän toiminnan. Mutta ei, seksiä saa myydä koska tätä maata johtavat miehet. Ja niin kauan kuin miehet asioista päättävät, todellisia johtajia ovat heidän miehiset elimensä Seksiä saa myydä, mutta sen ostaminen on väärin - jos ei laitonta, niin ainakin hyvin hävettävää. Kaikkina niinä vuosina, kun olen itseäni himokkaille käsille tarjonnut, olen törmännyt erääseen silminnähtävään ja äärettömän hupaisaan paradoksiin: miehet tulevat minun luokseni, makaavat minut ja maksavat siitä. Kaiken tuon ajan he ovat häpeissään siitä, kuinka he tarpeita tyydyttääkseen 'hyväksikäyttävät' puolustuskyvytöntä naista. Mutta kuinka puolustuskyvyttömänä voidaan pitää ihmistä, jonka tuntiansiot liikkuvat viidenkymmenen ja sadan euron välillä? Ja pimeästi kun työskentelin, saatoin parhaimmillani netota yhdestä päivästä hyvin sata euroa puhtaana käteen. En minä puolustuskyvytön ollut - hiukan typerä ja kevytkenkäinen vain.

Luku 2.2: kuinka nainen myy itseään

Kuinka nainen myy itseään? Hän ei voi laittaa lehteen ilmoitusta halvasta ja tautivapaasta lihasta ja ottaa vieraita vastaan makuuhuoneessaan. Eikä hän sen puoleen voi myöskään vastata rekrytointi-ilmoitukseen, jossa haetaan 'ammattitaitoista ja riuskaa naista lihalliseen yötyöhön'. Asia on hoidettava toisella tapaa.
Ensinnäkin, lehti-ilmoitukset ovat mahdollisia, kunhan ei vain jää kiinni. Helpompaa on kuitenkin laittaa ilmoitus netin tarjoamille, ilmaisille kontaktipalstoille ja odottaa vastauksia. Seuranhakupalstalle ei luonnollisestikaan voi laittaa "100€/tunti tai sop.mukaan", mutta miehet kyllä ymmärtävät pienempiäkin vihjeitä. "Kuka tarjoaa nuorelle ja kokeilunhaluiselle naiselle päiväkahvit?" toimii aina. Sen jälkeen odotellaan vain yhteydenottoja ja sovitaan asiat joko puhelimessa tai kasvotusten. Mieluiten kuitenkin kasvotusten ja mahdollisuuksien mukaan julkisella paikalla, sillä näissä piireissä liikkuu myös hämärää sakkia. Aika, sallitut jutut, hinta ja paikka aiheuttavat joskus ongelmia, mutta tärkeintä on pysyä tiukkana - kaikkia aukkoja ei kannata myydä, vaikka niistä hyvä hinta maksettaisiinkin eikä auto todellakaan ole se paras paikka. Perinteinen keikka: tuntiin kuuluu riisuutuminen, suuteleminen ja itse akti. Psykiatrisista palveluista ei veloiteta erikseen ja kumit saa naisen puolesta (tämä ihan oman turvallisuuden vuoksi). Paikka - yleensä halpa motelli - varataan väärällä nimellä ja sen maksaa asiakas, joka myös poistuu ensimmäisenä. Hinta palveluksista on 100€ ja se on maksettava käteisellä etukäteen.

Mutta miten käy naiselle, joka myy itseään yksin ja vailla suojaa? Oli hän kuinka varovainen tahansa, ennemmin tai myöhemmin hän joutuu huonoon seuraan ja tulee hakatuksi. Eikä asiakkaitakaan löydy niin paljoa, että hän karttuneilla varoillaan leiviksi löisi - netistä töitä löytyy lähinnä viikonlopuiksi eikä silloinkaan kuin tunniksi tai pariksi. Ei, nainen tarvitsee apua ja suojaa.

Tällöin parittaja astuu kehiin.

Helpoimmin parittajan löytää ystävien avustuksella, mutta melko nopeasti he vainuavat uuden lihan ja ottavat itse yhteyttä


- - - -
 
Myöhemmin jatkoin novellia hetken ajan koneella. Kuten huomata saattaa, tekstin tyyli on muuttunut roimasti alkuun verrattuna, vaikka tämä kohtaus sijoittuukin vain noin tuhat sanaa alkua myöhemmäksi. Henk. koht. pidän tästä enemmän - alku on kirjoitettu jotenkin lapsellisesti ja typerästi, eikä päähenkilö edes kuulosta siltä henkilölt, joka hänestä jo seuraavassa luvussa muotoutui. (Tuo alku on pakko muuttaa kokonaan editoinnissa, mutta nyt se saa olla noin.)


Saatuani hammasharjan ja saippuapalan käsiini yrmeäilmeiseltä kassaneidiltä, koin uuden kohtauksen nousevan pinnalle. En halunnut mennä kotiin, jossa odottivat vain kosteassa ilmassa kastuneet huonetekstiilit ja tympeä haju, jonka katoamiseen tiesin kokemuksesta kuluvan useampia päiviä. Olin täysin tottunut nukkumaan parvekkeella tempauksieni jälkeen, mutta syystä tai toisesta, luultavimmin aikaisemmin päivällä kohtaamastani miehestä, en tuntenut kotiani enää siksi turvalliseksi satamaksi johon palata epäonnistuneen päivän jälkeen. Kosteuden kastelemien katujen asfaltti hohti tummana vasten pimentyvää taivasta ja kadut pysyivät tyhjinä; levottomat sielut, jotka kesän lämpimän valkoiset yöt olivat ajaneet vaeltamaan pitkin teitä ja mantuja, olivat palanneet kylmän ilman pelottamina takaisin sisälle eikä kello ollut vielä tarpeeksi, jotta yölinnut olisivat tosissaan lähteneet liikkeelle. Kiertelin hetken kaupungin pääkatuja pitkin ja päädyin lopulta istumaan paikalliseen kantabaariin, jonka limaisilla tuoleilla viettivät aikaansa lähinnä juopuneet, viittäkymmentä lähentelevät miehet. Tunnistin vieressäni tiskin ääressä istuvan miehen samaksi, joka oli hyökännyt aikaisemmin päivällä pöydälle jääneen oluen kimppuun; näemmä hänet oli lopulta nakattu pihalle huoltoasemalta tai sitten siirtymä oli osa suurempia rutiineja, mene ja tiedä. Mies katsoi minua humalaisella kalan katseellaan ja hymyili laimeasti. En hymyillyt takaisin, vanhoissa farkuissa ja parhaissa korkokengissä ei juuri hymyilyttänyt. ”Mä tiedän, mikä sä oot”, humalainen mies sanoi minulle ja laski kätensä reidelleni. Jähmetyin kosketuksesta hetkeksi, mutta sulin nopeasti. Humalainen, keski-ikäinen mies tarkoittaisi helppoa rahaa. Nopea suihinotto baarin vessassa tai kankeaa seksiä autossa ja kassavajeeni olisi nopeasti täytetty – tai ainakin pienentynyt. ”Haluaisitko ehkä pitää hauskaa?” kysyin nostaen kulmiani viettelevästi.  Lapsesta lähtien olen kokenut tarvetta jäljitellä sivistynyttä puhekieltä. En juuri kiroile ja pyrin puhumaan kirjakielen mukaisesti, mutta kaikille asiakkaillehan tällaista puhepartta ei voi esittää: asiakas haluaa hallita, ei tuntea oloaan tyhmäksi. Kysymykseeni piilotettu konditionaali näytti olevan vahvassa humalatilassa liikkuvalle miehelle vaikea pala, sillä hän tuijotti minua useamman minuutin ajan ennen kuin tyytyi nyökkäämään hitaasti. Kyllä, hän halusi pitää hauskaa. ”Voin ottaa sulta suihin, jos vain haluat. Tavallisesti veloitan sellaisesta 75 euroa, mutta sinulle – kultu – tarjoan sen viidellä kympillä.” Sain osakseni taas typertyneen katseen, ei ollut mies todellakaan huorien tuttu.

Todella vanha: Ehdotus

(16. helmikuuta 2009)

Minä olen keksinyt täysin naurettavan ja kelvottoman idean. Idean, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuuksia toimia missään muodossa. Luonnollisesti minä voisin vain nauraa tälle idealla ja unohtaa sen, mutta minä en ole sellainen - minä haluan kehittää ideaani eteen päin, vaikka tiedänkin sen tulevaisuuden. Tai siis, ettei sillä mitään tulevaisuutta ole. ;)

Idea maapallon väestönkasvun hillitsemiseen

1) Tausta
Maapallolla asuu tällä hetkellä noin 6,7 miljardia ihmistä. Väkiluvun lasketaan kasvavan noin 200 000 ihmisellä päivässä, eli vuodessa maapallon väestö lisääntyy noin 60 miljoonalla. Suurin osa kasvusta tapahtuu Aasiassa, jossa asuu tällä hetkellä noin 60% koko väestöstämme. Jo tässä vaiheessa moni meistä pystyy päättelemään, etteivät maapallomme luonnonvarat kestä tällaista ihmismäärää ja seurauksena on suurta nälänhätää jne.
2) Mitä asialle voi tehdä?
Väkiluvun kasvua on kyettävä hillitsemään jollain tavalla. Ensimmäinen ehdotus olisi karsiminen, mutta se katsottakoon liian raa'aksi toimenpiteeksi jopa yleisen hyvän nimissä. Kiinassa kasvua on pyritty hillitsemään syntyvyyssäännöstelyllä ja itse katsoisin tämän huomattavan paljon eettisemmäksi ja tuskattomammaksi tavaksi hillitä väkiluvun jatkuvaa kasvua.

Suunnitelma väkiluvun hillitsemiseksi

1) Suunnitelma pääpiirteittäin

Kiinassa syntyvyyttä on säännöstelty yhden lapsen politiikalla. Itse en kuitenkaan suosisi tätä, vaan ehdottaisin globaalia yksi lapsi per vuosikymmen -politiikkaa. Tämä siis tarkoittaisi sitä, että jokaisella meistä olisi mahdollisuus hankkia lapsi kerran kymmenessä vuodessa. Länsimaissa tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että nainen pystyisi hankkimaan keskimäärin 3-4 lasta hedelmällisyytensä aikana - olettaen naisen aloittavan lasten hankinnan ollessaan kaksikymmentä ja jatkaen aina neljään-, viiteenkymmeneen saakka. Tällaiseen lapsimäärään mahtuisi varmasti kumpaakin sukupuolta, joten vaarana ei olisi maapallon sukupuolijakauman vääristyminen.

2) Kuinka säännöstelypolitiikka toimisi
Säännöstelypolitiikan soveltamiseen olisi olemassa kaksi vaihtoehtoa:

a) Säännöstely maittain
Tässä versiossa ihmisillä olisi lupa hankkia jälkikasvua ainoastaan tiettyinä vuosina. Eli esimerkiksi 2050, 2060, 2070 jne. Luvat voitaisiin jakaa maanosittain, eli esim. vuonna 2050 olisi Euroopan vuoro hankkia lapsia, vuonna 2051 Austraalian jne. Aasialle voitaisiin antaa useampi vuosi - mielellään ei peräkkäisiä, sillä silloin ruoka loppuisi varmasti kesken ja seurauksena olisi nälänhätää.

Ongelmat
Tämä käytäntö poikisi suunnattomasti ongelmia, joista suurimmat olisivat:

• Nälänhätä - tuskin millään maanosalla olisi alkuunsa kykyä tai resursseja varastoida tarpeeksi ruokatarvikkeita räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä varten. 
• Alakohtainen työttömyys - opettajilla, kätilöillä, lastentarhan opettajilla jne. olisi töitä ainoastaan muutaman vuoden ajan ja sen jälkeen he olisivat työttömiä. 
• Työvoimapula ja sitä seuraava lama - kansantalous laskisi todella voimakkaasti, kun puolet maan työvoimasta jäisi kerralla äitiyslomalle.
• Inflaatio - ruoan ja muiden yleishyödykkeiden kysyntä nousisi säännöllisesti, mikä nostattaisi hintoja ja samalla palkankorotuspaineita. Seurauksena rahan arvon heikkeneminen, eli inflaatio. 

Miten ongelmiin voitaisiin varautua/miten ongelmia voisi hoitaa.

Ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä lisäämällä tuontia ja vapauttamalla työvoimamarkkinoita. Työvoiman liikkumisen tulisi olla entistä vapaampaa, jolloin yhden maan työttömät voitaisiin hyödyntää toisen maan työvoimamarkkinoilla. Tämä vähentäisi samalla rasismia ja geeniperimämme heikkenemistä, mutta poikisi joukon kulttuurillisia ongelmia ja saattaisi tukahtua kielimuurin edessä.

b) Säännöstely henkilöittäin
Tämä suunnitelma olisi huomattavan paljon monimutkaisempi, mutta toisaalta se ei poikisi myöskään niin montaa ongelmaa kuin suunnitelma a. Pääpiirteittäin tämä suunnitelma tarkoittaisi sitä, että jokaisella perheellä olisi oikeus hankkia lapsia kymmenen vuoden välein. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen olisi odotettava kymmenen vuotta ennen seuraavan hankintaa, mutta tässä suunnitelmassa jälkikasvun hankintaa ei olisi sidottu tiettyihin vuosilukuihin. Mahdollisessa kuolemantapauksessa olisi perhe oikeutettu hankkimaan lapsi ennen määräajan umpeutumista. 

Tämä versio ei poikisi vaihtelevaa työttömyyttä ja työvoimapulaa, eikä myöskään syöksisi maiden kansantaloutta yhtäkkiseen syöksylaskuun. Ongelmia kuitenkin löytyy edelleen.

3) Säännöstelypolitiikan ongelmat
Tällaisessa säännöstelypolitiikassa on edelleen muutamia epäkohtia ja ylitsepääsemättömistä tuntuvia ongelmia. Niistä suurin luultavasti on se, että miten ihmisiä voitaisiin estää hankkimasta lapsia. Kaikki uskonnolliset ja eettiset järjestöt tai yhteisöt eivät hyväksy ehkäisyä tahi aborttia, eikä ihmisiä luonnollisestikaan voi pakottaa toimimaan heidän uskonsa tai elämänkatsomuksensa vastaisesti - sehän lukee YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeusjulistuksessakin:

"18 artikla. Kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja
  uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vallan uskonnon tai va-
  kaumuksen vaihtamiseen sekä vallan uskonnon tai vakaumuksen
  ilmaisemiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä jul-
  kisesti että yksityisesti, opettamisella, hartausmenoilla,
  palvonnalla ja uskonnonmenojen noudattamisella."

Myöskin idea yhdeksän vuotta kestävästä selibaatista on täysin naurettava, joten tämänhetkisillä tiedoillani ja taidoillani en pysty ongelmaa ratkaisemaan ilman, että rikkoisin ihmisten vapaata tahtoa ja oikeuksia vastaan. Toisaalta en myöskään usko, että siihen moni muukaan kykenisi. Näin ollen jääköön tämä idea kehittelyasteelle ja pysyköön se siellä, kunnes tähän ongelmaan keksitään kaikki tyydyttävä ratkaisu.

Todella vanha: joku härpäke

(Kauan kauan sitten, eli en jaksa muistaa päivämäärää)

"Mutta minä rakastan sitä - kipua. Ainoastaan se kertoo minulle että olen edelleen elossa."
"Kultaseni", otan pääsi käsieni välin ja nostan kasvosi omieni tasolle, "sinä tiedät, etten halua kuulla tuota." Katsot minua hetken kyynelverhon lävitse, mutta pikkuhiljaa huomaan kuinka kasvoillesi alkaa ilmestyä tuttu virne.
"Näytä se minulle", kehotat haastavasti. Minä katson sinua yllättyneenä - en suostu tajuamaan tarkoitustasi.
"Mitä sinä tarkoitata?"
"Osoita se minulle, näytä, ettet halua kuulla sitä. Näytä minulle minun paikkani." Nuolaiset huuliasi - yrityksesi näyttää haluttavalta on lähes naurettavan läpinäkyvää, mutta ei sillä väliä. Minä pelaan mielelläni.

"Sinun on vihdoinkin ymmärrettävä paikkasi, Narttu", kuiskaan korvaasi, ja sinä vastaat minulle yhä levenevämmällä virnistyksellä. Lasken kasvoni sinun kasvojasi vasten ja näykkäisen hieman alahuultasi. Ehkä hieman kovempaa kuin tarkoitus oli, sillä kurkustasi pääsee tahaton vinkaisu ja vetäydyt kauemmas minusta huultasi pidelleen. Yritän olla nauramatta ääneen nähdessäni sinun loukkaantumisesta kielivän ilmeesi ja tukistan sinua hellästi. Lyhyet hiukset ovat ehkä kova sana tällä hetkellä, mutta pitkästä ja paksusta letistä on huomattavan paljon helpompaa ottaa kiinni ja nykäistä kunnolla.

"Vuoteeseen", käsken ja hellitän otettani hiuksistasi juuri sen verran, että pystyt laskeutumaan varpailtasi ja kävelemään kunnolla. Liioitellun hitaasti, mutta kunnolla. Makuuhuoneeseen päästyämme käsken sinut makaamaan selällesi ja odottamaan kuten kiltin pikku tytön kuuluu. Lähden huoneesta ja suljen oven perässäni.

On todella sääli jättää sinut tällä tavoin vailla hupia, mutta meillä ei nyt ole mitään kiirettä. Voin aivan yhtä hyvin antaa sinun rauhoittua hetkisen, sillä loppujen lopuksihan itkun ja syytösten sekaisesta huudostasi ei ole vielä kulunut edes puolta tuntia.

Kävelen hitaasti tyhjän olohuoneen läpi keittiöön ja alan etsiä sideharsoa kaapistoista. Koko roskalle ei ole ollut mitään käyttöä, mutta silti sinä pakotit minut sen kaapin täytteeksi ostamaan. "Varmuuden vuoksi", muka. Avaamaton pakkaus löytyy lopulta ylähyllyltä ja minä revin sen auki hampaillani - saksien etsiminen tässä sotkussa olisi vain turhaa. Koko toimitus ei ole vienyt kuin kymmenen minuuttia, mutta päätän sinun silti odottaneen jo tarpeeksi. Sitä paitsi, minunkin kestämiseni alkaa olla jo aivan äärirajoillaan.

Avatessani makuuhuoneen oven sinä säpsähdät hieman ja yrität kohentaa asentoasi. Me molemmat tiedämme liikkumisen olevan kiellettyä mutta emme enää jaksa välittää siitä. Leikkiminen on ehkä hauskaa, mutta lopulta himo saa aina unohtamaan säännöt. Hiivin luoksesi hiljaa kuin varas konsanaan ja painan huuleni sinun huulillesi. Vastaat suudelmaani innokkaasti ja unohdat jopa esittää vastahakoista, kun otan kätesi ja sidon ne yksi kerrallaan sängyn päätyyn.

"Bondagea", huomautan sarkastisesti suoraan suusta suuhun ja tunnen kuinka tyttömäinen naurunpurskahdus kuplii huulillasi. Nauran hetken mukanasi ja kiipeän sen jälkeen hajareisin yllesi. Valkeat rintasi ovat kuin tarjottimella edessäni - peittonaan ainoastaan mustanpitsiset rintaliivit ja läpikuultava pusero. Lienetkö sitten alitajuisesti valmistautunut tähän? Ei, luultavimmin pukeuduit kuin huora vain omaksi iloksesi. Availen piukan paitasi nappeja hiljakseltaan; jokainen avattu nappi tuntuu kaksinkertaistavan himoni. Viimeiset napit repäisen auki kärsimättömästi - paitoja voi kyllä ostaa uusiakin, mutta tämä hetki on melkein ainutlaatuinen. Kärsimättömyys ei suurista ponnistuksista huolimatta ole koskaan kuulunut hyveisiini.

Rintaliivien paljastuttua siirrän käteni jalkojesi väliin ja painan kostuneiden alushousujen peittämää kumpua kevyesti. Lämmin liukkaus on levinnyt jo reisillesikin ja hieron sitä sormiini liukasteeksi ennen kuin siirrän pikkuhousujesi reunaa syrjään.
"Tiedätkö sinä nyt paikkasi?"

Todella vanha: The blackadder

 (6. kesäkuuta 2009)

Minä katsoin tässä äskettäin loppuun komediasarjan The blackadder viimeisen kauden, joka kertoo ensimmäisessä maailmansodassa taistelleista sotilaista. Sarja on ollut lähinnä satiirinen ja hupaisa viihdyke muutoin niin tyhjiin lomailtoihin, mutta tämä viimeinen osa todella kosketti minua. Paras oli ehdottomasti kun Blackadder, yritettyään ensiksi päästä pois viimeisestä taistelusta esittämällä hullua, lausui juuri ennen taisteluun lähtöä pakosuunnitelmaa miettivälle ystävälleen sanat: "I'm afraid it'll (suunnitelman, jonka hänen ystävänsä keksi) have to wait. What ever it was, I'm sure it was better than my plan to get out of this by pretending to be mad. I mean, who would have noticed another madman around here. Good luck, everyone."

Minä en ole koskaan ollut sotaelokuvien tai sotakirjojen suuri ystävä. Oikeastaan minä olen aivan liian nuori ja aivan liian hyvässä elänyt edes ymmärtääkseni sotaa ja sen järjettömyyttä. Toki minä olen lukenut Tuntemattoman sotilaan ja Länsirintamalta ei mitän uutta, joista jälkimmäisen loppu sai minut itkemään primitiivisellä brutaaliudellaan: "Päivä, jona Paul Bäumer kuoli, oli niin rauhallinen että radiossa tiedotettiin ainoastaan: Länsirintamalta ei mitään uutta." Ja toki minä tiedän mikä saa ihmiset tappamaan toisiaan - siitähän oli artikkeli Tammikuun GEO:ssa, mutta silti. En minä oikeasti tiedä mitään sodasta.

Enkä minä ikinä pystyisi selviämään siitä hengissä. Mutta toisaalta - voidaanko kenenkään sodan läpikäyneen oikeasti sanoa selvinneen?

And all of a sudden it was over
It seemed to me that I was the only one
who had survived
And that there was only one sound
that broke the silence
The fire of guns
It hadn't stopped yet - but I knew
- somehow -
That this was the end

For those who have died
for their countries
for their families, religions
wives, kids
For those who have died
- and who will die -
without knowing the answer
for question 'why?'

Todella vanha: runo (7. elokuuta 2009)

But it's not really a sin
I mean, if you don't feel a thing
Or if you feel, and enjoy
- And I bet you will -
'Cause after all,
God loves us the way we are
And the way we feel
Right?

Todella vanha: On kirjoja joita minun ei tulisi lukea

 (22. elokuuta 2009)

Luettuani taas erinnäisä mangapokkareita erinnäisillä parituksilla ja tilanteilla, olen tullut seuraavaan tulokseen:

Mä haluan pukeutua viktorialliseen sisäkönasuun - en sellaiseen pornoteollisuuden lanseeraamaan minihepeneeseen, vaan kunnolliseen mustaan mekkoon ja suureen esiliinaan, kammata hiukseni nutturalle ja laittaa päähän sellaisen salaattikerän tapaisen hatun. Sitten minä haluan kattaa teetarjottimen ja tarjoilla sen synkälle ja pirun komealle miehelle, joka työskentelee kirjastossa puku päällään. Minä niiaisin, kutsuisin häntä herraksi ja - jos herra ei olisi kiireinen - mainitsisin jotain pientä säästä ennen poistumistani.

Ei helvetti, että se olisi mahtavaa.

Todella vanha: Hoteimmat poliitikot

 Komeimmat (tai muuten vain kuolattavimmat) Poliitikot 

(Järjestyksessä vähiten kuolattavimmasta siihen parhaaseen)

  

 

 Perää tässä listauksessa pitää Yhdysvaltain jo edesmennyt näyttelijä ja presidentti Ronald Reagan, joka näytti uskomattoman hyvältä näyttelijän uransa aikoihin - eikä pahentunut laisinkaan tultuaan presidentiksi.

Yhdysvaltain ex-presidenttien linjalla jatketaan. Nyt on vuorossa ainut Yhdysvaltain presidentti, josta minulla on joskus ollut seksifantasia. Täysin vahingossa kylläkin ja ehkä noin kymmenen sekunnin ajan, mutta silti... Se kuva ei ikinä katoa minun verkkokalvoltani. 

Ja kyseessähän on siis tosiaan - jos joku ei sattuisi tunnistamaan - Bill "seksiseikkailija" Clinton 

Ei nyt ehkä maailman komein mies, mutta miettikää vähän. Pitänyt Venäjää rautaisessa otteessaan ties kuinka kauan, ajanut leikkuupuimuria, omistaa ison kissapedon ja on tapattanut uransa aikana ties kuinka monta lehdistön edustajaa. Ketä sellainen ei kiihottaisi? Kuten eräässä äärimmäisen huonossa venäläisessä biisissä sanottiin - minä haluan miehen kuten Putin. (Tai ehkä en, mutta olisi sellaista kivaa kokeilla yhden yön ajan.)

 Jep, selviö. Barack Obama ei välttämättä edusta ulkonäöllisesti minun miesihannettani, mutta kyllä hänessäkin jotain pirun seksikästä on. Se on sellaista karismaa, joka saa vatsanpohjan kivasti kutkuttelemaan. Jos Obama jonain päivänä löytää itsensä työttömyyskassalta, hän voi kyllä tulla keskustelemaan minun kanssani muutoksesta...

 

 

 

 

 

 

 

 Tommy Tabermann. Mies on hauska, kirjoittaa ihania erotiikkarunoja ja on kaiken lisäksi mukana politiikassa - mitä muuta nainen voi vielä pyytää? No ehkä suorat hiukset voisivat olla bonusta...

Nii-in, miten joku poliitikko osaakaan olla näin komea... Aivan erityisesti tässä kuvassa, noissa vaatteissa (minä olen suunnattoman heikkona pukuihin ja pitkiin takkeihin). Täydellinen mies meidän tulevaksi presidentiksemme; näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja sattuupa omistamaan vielä täydellisen kauniin vaimonkin presidentin linnaa emännöimään. (Joka saisi kyllä luvan näkyä enemmän julkisuudessa miehensä rinnalla. Voisi Suomenkin julkisuuskuva parantua kaikkien niiden Matti Vanhasen sekoilujen jälkeen...)

Todella vanha: Sveitsi on idiootti

 (30. marraskuuta 2009)

Tai Sveitsi ei välttämättä ole idiootti, vaikka sen puolueettomuus  maailmansodissa olikin nyt vähän... noh, mitä oli. Sen sijaan sveitsiläiset ovat idiootteja. Tyhmiä ihmisiä, jotka eivät selvästikään ole koskaan kuulleet uskonnon- ja omantunnonvapaudesta. Lehtiä lukeneet taitavatkin jo arvata kyseessä olevan uusien minareettien rakentamiskielto, jonka kansa äänesti lainvoimaikseksi viime yönä. Tästä lähtien minareetteja (käytännössä luterilaisten kirkkojen kellotorneja vastaavia rakennelmia) ei Sveitsiin ole enää lupa rakentaa eikä jo valmiiksi rakennettuja saa käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, eli rukouskutsun kuuluttamiseen. Ikävä, tarpeeton ja täysin naurettava laki, mutta kieltämättä ei kyllä mitenkään ihmeellinen mantereella, jossa muslimien elämäntapaa pyritään sortamaan kaikin mahdollisin tavoin - hyvänä esimerkkinä Ranskan halu kieltää musliminaisten käyttämät uimapuvut, burkinit, "epähygieenisinä".

Minä todella toivon, ettei Suomen valtio tahi kansa ikimaailmassa sorru mihinkään näin alhaiseen.

Todella vanha: Kirje

 (19. joulukuuta 2009)

Rakas Joulupukki,

olen ollut todella suhteellisen kiltti tänä vuonna. Olen kiltisti käynyt äänestämässä nuorisovaaleissa, kuten meidät kansalaiset on opetettu, ja olen myös taas kerran pyrkinyt nostattamaan omaa isänmaallisuuttani katsomalla Linnanjuhlat - suunnattoman suuren populäärisen farssin, jonka tarkoituksena on hypnoosin avulla saada tavalliset työväenluokkaan kuuluvat ihmiset nauttimaan köyhästä elämästään ja seuraamaan sokeasti herrainsa päätöksiä. Että sulkekaa vaan te niitä kouluja ja terveysasemia, mutta älkää kuitenkaan jättäkö meitä ilman meidän tuntikausia kestävää spektaakkeliamme, joka vuosi toisensa jälkeen nostaa Suomen yhdeksi maailman onnellisimmista kansoista.

Koskapa, rakas Joulupukki, tiedän jo tasan tarkkaan mitä tulen saamaan lahjaksi, haluaisinkin pyytää sinulta lahjoja muutamalle muulle henkilölle, jotka muutoin saattaisivat jäädä huomioimatta. Toivon myös syvästi, ettet pane pahaksesi vaikka kaikki valitsemani henkilöt eivät olekaan kristinuskoisia - nykypäivänä kun olisi suoranaista syrjintää unohtaa kaikki ne muslimit, ateistit ja muut meidän maailmankuvaamme avartavat henkilöt.

Ensimmäiseksi haluaisin pyytää sinua ottamaan huomioon ne Afganistanilaiset, joiden elämä on tehty täysin mahdottomaksi uuden lainsäädännön nimissä. Tarkoitan siis lakia, joka kieltää naisilta oikeuden lastensa huoltajuuteen ja seksistä kieltäytyjiltä ravintoon. En tiedä onko tämä hieman epäsoveliasta, mutta jos vain voisit lähettää kaikille afgaanimiehille puhallettavan barbaran ja pari purkillista tummelia. Onhan se nimittäin sanomattakin selvää, että miespoloiset kaipaavat varmasti hieman kaltaistaan, selkärangatonta seuraa kaiken sen orjuuttamisen jälkeen.

Samanlaisen nuken voisi lähettää myös Berluskonille.

Toiseksi haluaisin sinun muistavan lämmöllä Sveitsiä, tätä pankkien ja kristittyjen luvattua maata. Arvostaisin syvästi, jos voisist lähettää heille muutaman kappaleen Astrid Thorsin kaksoisolentoja; ehkä he voisivat opettaa minareettejä syvästi inhoavalle maalle minkälaisen rikkauden maahanmuuttajat kulttuuriin tuovatkaan. Samalla voisit myös viedä hieman klorittia Ranskalaisiin uimahalleihin, jottei heidän enää tarvitsisi kieltää naisien peittävämpiä uima-asuja (ns. burkineja). Jos tämä taantuma jatkuu, kohtahan Ranskan on kiellettävä naisia käyttämästä laisinkaan uimapukuja, bikinejä tahi mitään muutakaan kangasta, joka saattaisi muodostaa hygieniariskin joutuessaan kosketuksiin veden kanssa.

 Vielä lisäksi halusin sinun tuovan pornoa  Matti Vanhaselle, jottei tämän enää tarvitsisi lähetellä kaksimielisiä viestejä ties keille viattomille Seiskan vakiasiakkaille, Iittalan lahjakortin Tarja Haloselle ja viimeisenä tiukat nahkahousut Putinille. Ihan vain koska näkisin hänet mielelläni jatkossa poseeraamassa Iltalehdissä - paitsi ilman paitaa - myös hieman seksikkäämmissä housuissa... (Tai voisitko vain polttaa kaikki hänen pukujensa alaosat?)

Syvästi kunnioittaen,
Ismail

Todella vanha: Nykyaikaa

 (14. helmikuuta 2010)

- "Tulkaahan Rouva tänne. Tuoretta leipää olisi tarjolla. Maistakaahan toki - tässä on ruisleipää ja tässä puolestaan tämä vaaleampi versiomme."
- "Kyllähän tämä tosiaan hyvää on. Jos vaikka ottaisin tuota tummaa, kun sanovat sen olevan terveellisempääkin."
- "Olkaa hyvä, Rouva."
- "Kiitoksia, kiitoksia. Mutta olisiko teillä yhtään tuoreempaa jäljellä? Katsokaas, kun tämän päivämäärä on jo ylihuomenna, eikä meillä sitä leipää niin paljoa tule syötyä."
- "Ai tuotako päivämäärää Rouva tarkoittaa? Oivoi, ei se ole viimeinen käyttöpäivä, vaan pakkauspäivä. Leipä kyllä säilyy vielä pari viikkoa."
- "Mutta kun tuo päivä on vasta ylihuomenna..."
- "Niin, katsokaahan, Rouva, säästösyistä me olemme alkaneet pakkaamaan leipämme kymmenen päivää ennen pakkauspäivää. Tulee halvemmaksi."
- "Eihän siinä ole mitään järkeä, hyvä Herra."
- "Niin, Rouva, mutta kun on tämä lama ja kaikkea. Näettekö te tuon made in -merkinnän?"
- "Ai tämän Made in China -merkin tässä näin?"
- "Sen juuri, Rouva-rakas. Jos sallinette kuulla, ei tätä leipää ole missään Kiinassa tehty. Oi, eihän meillä ole enää sellaiseen varaa. Ihan suomalaista tämä on."
- "Mutta miksi sitten tuo merkki, Herra-hyvä?"
- "Niin, muistattehan te viime laman, oivallinen Rouva? Tokihan te sen muistatte, vaikka olittekin silloin vielä nuorempi - kahdenkymmenen ehkäpä..."
- "Nyt te imartelette, Herraseni. Kyllä te minun ikäni näette."
- "Ehkäpä. Mutta katsokaas, Rouva, viime laman aikaan me jouduimme sulkemaan täkäläiset tehtaamme ja siirtämään tuotannon Kiinaan. Vaan nyt kun tuli tämä uusi rahoituskriisi ja kaikkea, ei meillä ole enää mihinkään niin eksoottiseen varaa."
- "Tosiaan, on se polttoaineenkin hinta nykyään ihan hävyttömän korkea."
- "Siinä olette oikeassa, Rouva. Siksi me päätimmekin siirtää tuotannon takaisin tänne Suomeen ja jättää ainoastaan pakkauksen ulkomaille."
- "Mutta ette kai te, hyvä Herra, ole tätä missään Kiinassa pakanneet?"
- "Turkanen vieköön emme. Ihan tuossa tehtaan kyljessä se pakataan, vaan kun kaikki ne EU-merkinnät ja joutsenliput ovat nykyään niin kiven alla. Pitäisi täyttää papereita ja lukea pikkupränttiä..."
- "Sitä se nykyaika on."
- "Niin on, niin on. Vaan me tultiin sitten johtokunnan kanssa siihen tulokseen, että on paljon halvempaa maksaa Kiinan viranomaisille tuosta heidän merkistään ja pysyä kaukana tästä EU:sta. Ties mitä sosialismia sekin edustaa, ei minun aikanani..."
- "Ei tosiaan, Herra. Ties vaikka olisivat niitä kommuuneja. Ovathan ne ottaneet sen tähdenkin suoraan Neuvostoliitolta."
- "Sen ovat tehneet. Mutta ottakaahan tämä leipänne tästä nyt, Rouva. Tuoretta on, ei sitä ole leivottukaan vasta kuin huomenna aamulla - Bangkokissa."

Todella vanha: Krokotiili

 (4. maaliskuuta 2010)

Mun vartaloni on kuin kissan. Se on pieni ja jäntevä. Luita voi koskettaa ihon lävitse kevyesti painamalla, ja ne tuntuvat niin haurailta. Pelkästään tiukka puristus riittäisi vahingoittamaan niitä, sillä luita suojeleva iho on ohutta. Se on nukkapintaista ja kuin pergamenttia, sillä eikö pergamentti ennen valmistetukin eläinten nahasta.

Mun sydämeni on kuin linnun. Se hakkaa nopeammin kuin simänräpäys. Puristus puristuksen jälkeen se saa hapettuneen veren kiertämään pienessä elimistössäni. Samalla se on myös heikko sydän, ei sen pysähtymiseen paljoa tarvittaisi. Ehkä yksi isompi sähköisku riittäisi.

Mun sisälläni asuu krokotiili. Suurikokoinen gaviaali, jossa ei ole mitään pientä eikä heikkoa. Sillä on terävät hampaat ja niissä puruvoima, joka voisi puristaa suuremmankin otuksen kuoliaaksi. Se gaviaali kasvaa päivä päivältä minun ruokkiessani sitä vasten tahtoani, ja kohta - eikä siihen enää ole kauaa - se gaviaali on ihan liian iso minun vartaloni sisälle. Silloin jotain halkeaa.

Todella vanha: Minä elän vieläkin

(6. huhtikuuta 2010)

Pari kuukautta sitten mä lakkasin lukemasta lehtiä, koska mitä ikinä tapahtuikaan, se ei tuntunut koskettavan minua. Nyt on siis hirvittävästi kiinni otettavaa, joten eiköhän aloiteta:

1. Barack Obaman terveydenhuoltouudistus meni läpi. Tämähän on luonnollisesti aivan pöyristyttävää, sillä Yhdysvallat kykenevät nyt anastamaan ihmisiltä heidän vapaan oikeutensa kuolla yksin ja ilman hoitoa jossain rotankolossa. Jumalan kiitos, muutamat ihmiset, jotka todella välittävät, ovat jo ehtineet haastaa aloitteen oikeuteen. Heidän lääkkeitäänhän ei mikään parlamentti ala makselemaan - esimerkillistä toimintaa.

2.  Niinistö on kova jätkä. Näin hehkutti eräs nimeltä mainitsematon iltapäivälehti otsikoissaan. Millä tavalla Niinistö sitten on ihan saatanan kova tyyppi, sitä minä en tiedä. Toisaalta eihän minun tarvitsekaan, sillä kansalaisena minun osani on maksaa kiltisti veroja (mitä en tee kuin ruokaostoksilla, sillä olen onnistuneesti kesätyötön) ja olla hiljaa sillä välin kun kovat jätkät leikkii hiekkalaatikolla. Tääkin on luonnollisesti hyvä juttu, koska ainakaan mun ei nyt tarvitse miettiä ketä äänestän seuraavissa presidentin vaaleissa. (Koska minä voin.)

3. Kaikkea muuta kivaa. Esimerkiksi kansanedustaja Tiura aiheutti kohun jotenkin jossakin ja jostakin. Rehellisesti sanottuna, ilman tätä kohua mä tuskin olisin koskaan kuullutkaan arvoisasta kansainedustaja Tiurasta. Se, että kyseinen henkilö aikoo ymmärtääkseni loikata wannabe-työläispuolueesta wannabe-porvaripuolueeseen tuskin tulee koskaan minun elämääni koskettamaan paskankaan vertaa. Näin ollen voinkin ainoastaan kysyä: who cares?

Todella vanha: Tämä postaus on random

 (1. toukokuuta 2010)

Tänään on vappu. Viimeiset pari tuntia minä olen istunut risti-istunnassa työtuolillani ja nauttinut Vlogbrothersien nörttihuumorilla höystetyistä videoista Youtubessa. Ne ovat oikeasti nerokkaita - käykää katsomassa muutama, jos vain millään olette siihen kykeneviä. Jonain kauniina päivänä tämäkin blogi tulee toimimaan yhtä ammattimaisella ja tasottoman tasokkaalla otteella.

Sitä kuitenkin odotellessa ajattelin taas jälleen kerran nostaa esille muutamia mieltäni tavalla tai toisella kutkuttaneita uutisia kuluneelta viikolta. Ensinnäkin, Belgia on ottanut pienen, mutta äärimmäisen rasistisen, askeleen kieltämällä burkhat ja muut kasvot peittävät huivit.  Maan parlamentin alahuoneessa puoltavia ääniä annettiin jumalattoman paljon, kun ottaa huomioon, että alahuoneen ihmisten pitäisi olla sivistyneitä ja tekojensa merkityksen ymmärtäviä ihmisiä. Ainoastaan kaksi poliitikkoa äänesti tyhjää; vastustavia ääniä ei tullut ainuttakaan.

Se on aivan ennen kaikkea surullista ja vasta sen jälkeen groteskia. On surullista huomata, kuinka sokeita ihmiset ovatkaan toisilleen. Se on kuin pelko muutosta kohtaan olisi neula, joka puhkaisee silmät pelkureiden päästä, ja nyt nuo sen terävyyden kokeneet vaeltaisivat ympäriinsä törmäillen kaikkeen ympärillään olevaan. Runollinen virke, jolla tarkoitan seuraavaa: "Mikä vittu teitä belgialaisia vaivaa?! Saatanan rasistit, kuolkaa kansallisylpeyteenne - vielä keskiajalla teidänkin isoisoisoisoisoisoisojne.äitinne kulkivat hunnutettuina."

Että tuon sanominen tuntui hyvältä.

Toisekseen, pres... pääministeri Vladimir Putin osallistui 200-kiloisen jääkarhun tutkimiseen Franz Joosefin maalla. Putin on kova. Putin on macho. Ja kyllä, Venäjä maksaa minulle tämän kertomisesta. (Oikeasti, kyseisen uutisen lukeminen a) huvitti minua suuresti b) turned me on, koska  Putin on edelleen minun hoteimmat poliitikot -listallani.)

Ja viimeiseksi minun täytyy päästä hieman ilkkumaan, sillä Matti Vanhanen tulee meidän koululle ensi viikolla. ^^  Tämän vuoksi olenkin kerännyt tähän alle kaikki Matti Vanhaseen liittyvät kommenttini tässä blogissa:

"Tuskinpa ainakaan on odotettavissa mitenkään erityisen uskottavaa presidenttikamppanjaa mieheltä, joka on viettänyt viime aikansa pyrkien tekemään presidenttiydestä lähes missinkaltaisen turhakeviran."

" Vielä lisäksi halusin sinun tuovan pornoa Matti Vanhaselle, jottei tämän enää tarvitsisi lähetellä kaksimielisiä viestejä ties keille viattomille Seiskan vakiasiakkaille"

"Ja sattuupa omistamaan [Sauli Niinistöstä puhe] täydellisen kauniin vaimonkin presidentin linnaa emännöimään. (Joka saisi kyllä luvan näkyä enemmän julkisuudessa miehensä rinnalla. Voisi Suomenkin julkisuuskuva parantua kaikkien niiden Matti Vanhasen sekoilujen jälkeen...) "

"Kyllä, Matti Vanhanen tosiaankin meni ja kihlasi pitkäaikaisen naisystävänsä, Sirkka Mertalan, kaiken sen mediakohun keskellä."

"Mutta joka kerta kun saan kuulla uutisesta, jossa yksi puoluejohtaja keikistelee verkkosukkahousuissa ja - ties kenen - ministerin ex-heila vuodattaa lehdessä tuntemuksiaan, tulen yhä enemmän ja enemmän vakuuttuneeksi, ettei polittiikka loppujen lopuksi ole minun juttuni."

"Tuskin teistä kukaan voi edes kuvitella kuinka paljon minä vihaan Seiskaa.
...Tai erästä nimeltä mainitsematonta naista, joka keksi yhtäkkiä lypsää rahaa Matti Vanhasen kustannuksella.
"

Se, rakastanko vai vihaanko minä kyseistä poliitikkoa, riippuu pitkälti silloisesta mielialastani. Toivon mukaan tuleva tiistai tulee olemaan niitä positiivisempia päiviä.

Vanha: Uutisia, moniavioisuutta ja muuta sellaista

Jotkut Moraalittomia lukeneet saattavat olla jo tuttuja sen kyynisyyden kanssa, jolla minä uutisiin noin yleisesti ottaen suhtaudun. Muille voidaan antaa pikainen oppitunti: minä en voi sietää kahta asiaa - epätasa-arvoa ja tiettyjä poliitikkoja. Enkä popularismia, mutta sen kaiketi voi liittää tiettyihin poliitikkoihin.

Mutta minun piti siis kirjoittaa uutisista, sillä vaikka olen usein miettinyt näiden uutisia käsittelevien postausten järkevyyttä tai tarvetta, en minä voi yksinkertaisesti estää itseäni. Sitä vain näkee jonkun uutisotsikon ja heti pää alkaa kihisemään mielipiteitä, joita kukaan läheiseni ei enää halua kuulla - lähinnä niiden typeryyden takia.

Mutta (jo toinen sanalla 'mutta' alkava kappale...) mikä minua tänään alkoi syyhyttämään, on Helsingin Sanomien uutisoima: "Presidenttipörssiä johtavat Niinistö, Rehn ja Soini". Minä rakastan Niinistöä, mies on komea, hänellä on uskomattoman kaunis edustusvaimo ja - huolimatta hänen äärimmäisen huonosta talouspolitiikastaan - kovia mielipiteitä, joita on hauskaa lukea. Tästä huolimatta minua on viime aikoina alkanut ärsyttää tämä jatkuva Niinistön jalustalle nostaminen - ei sen takia, että kaikki niin tekevät vaan sen takia, että se on äärimmäisen tylsää. Tiedättekö, kaikki tietävät Sauli Niinistön olevan Suomen seuraava tasavallan presidentti (erotuksena kaikista niistä presidenteistä) mikä on äärimmäisen epämielenkiintoista. Aikaisemmin se ei oikeastaan haitannut - onhan ennustettavuus aina ihan kivaa - mutta Yhdysvaltain vaaleista lähtien minä olen alkanut janota jotain enemmän. En nyt tietenkään sitä suurellista sirkuspeliä jota Obaman ja McCainin välillä käytiin vaan sitä tunnetta, joka valtasi suunnilleen koko maailman vaaleja edeltävänä yönä. Oli aivan mahtavaa mennä nukkumaan perhoset vatsassa ja aamulla herätessä laittaa radio päälle (minulla oli siihen aikaan tapana pitää radion kaukosäädintä vuoteessani) ja kuulla Radio Rockin juontajan sanat: "Jotain historiallista on tapahtunut koskien Yhdysvaltain presidentinvaaleja..." Minä voin vain kuvitella etteivät juontajien sanat tule olemaan läheskään yhtä dramaattiset kun Niinistön voittoa julistetaan.

Mutta (...) tiedättekö mikä on aivan varmaa? Jos Timo Soini (kannatus tällä hetkellä kolmen prosentin virhemarginaalilla - toivottavasti alaspäin - 9%) voittaa presidentinvaalit, minä jumal'auta vaikka melon Ruotsiin ja ryhdyn maan kansalaiseksi. Kuuna päivänä minä en suostuisi asumaan valtiossa, jota edes nimellisesti johtaisi joku niinkin oikeistopopularistinen idiootti kuin Perussuomalaisten puheenjohtaja.

Sen lisäksi, että Hesari tuntuu olevan täysin kykenemätön kertomaan oikeita tai edes jotenkin aikaansa liittyviä uutisia (vrt. seuraavasta presidentistä puhutaan kyllä vaikka eduskuntavaalit ovat aivan oven takana), se onnistuu otsikoinnissaan hienosti myös vääristelemään ihmisten kirjoituksia. Tällainen otsikko on ehdottomasti "Korhola: Sukupuolineutraalin liiton jälkeen vaadittaisiin moniavioisuutta". Jos ihminen - jonka koulutustaso ylittää edes peruskoulun seitsemännen ensimmäiset äidinkielen tunnit - vaivautuu europarlamentaarikko Korholan blogitekstin lukemaan, ymmärtää hän varsin nopeasti ettei Korhola suinkaan vertaa "sukupuolineutraalia" avioliittoa polygamiaan vaan yksinkertaisesti nostaa esille muutamien - ikävä kyllä - nimeltämainitsemattomien bloggaajien esitykset "sukupuoli- ja lukumääräneutraalista" avioliitosta, jotka toivon mukaan on tehty kieli poskella. Korholan oma kanta "sukupuolineutraaliin" avioliittoon ei ymmärrettävästi ole yhtä liberaali kuin esimerkiksi allekirjoittaneen, joka kannattaa ja vaatii sitä sataprosenttisesti, mutta se on kuitenkin huomattavan paljon vapaamielisempi kuin esimerkiksi kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen.

Mutta entä sitten "lukumääräneutraali avioliitto"? Ensimmäinen ajatus oli "miksi helvetissä?", mutta miksi ei. Minä ymmärrän olevani keskimääräisestä näkulmasta katsottuna jopa vaarallisen liberaali ja vallankumouksellinen ihminen, vaikka useissa suhteissa kannatankin hyvin konservatiivisia arvoja, joten ymmärrän täysin mikäli seuraava mielipiteeni - tai pikemminkin heittoni - aiheuttaa joissain ihmisissä negatiivisiakin mielipiteitä. (Niitä saa tuoda kommenteissa julki aivan kuten positiivisiakin, kunhan ne vain pysyvät hyvänmaun rajoissa.) Mutta siis, miksi me emme loisi Suomeen "sukupuoli- ja lukumääräneutraalia avioliittoa"? Jos valtio vain kykenisi vartioimaan ettei pakkonaittamista synny, niin mikä siinä tulisi vastaan?* Tietenkään kenenkään ei tarvitsisi ryhtyä avioliittoon kuuden muun henkilön kanssa, mutta voihan halukkaille antaa mahdollisuuden.

* Allekirjoittanut keksi heti muutamia vastaan nousevia seikkoja, joista ensimmäinen ei suinkaan ollut maahanmuuttajien avioliittokulttuurin mahdolliset ongelmat vaan taloudellinen, omistamiseen ja lapsiin liittyvä kysymys. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa viiden ihmisen (a, b, c, d ja e) välinen avioliitto päättyisi kahden ihmisen (d ja e) eroamiseen. A:lla (mies) olisi lapset (f ja g) b:n (nainen) ja d:n (nainen) kanssa ja e:llä (mies) lapset (h ja i) d:n ja b:n kanssa. Perheessä ei olisi muita lapsia. Miten ihmeessä tässä tilanteessa jaettaisiin huoltajuus, mahd. elatusmaksut jne.? Ja olisivatko lapset f (jonka kumpikin vanhempi jäisi liittoon), g (jonka toinen vanhempi jäisi liittoon) ja h (jonka molemmat vanhemmat eroaisivat) tässä tilanteessa sosiaalisesti ja taloudellisesti samanarvoisessa asemassa? Vai tarvitsisiko heidän edes olla? (Herranen aika, ihmiset, tietysti heidän tarvitsisi olla.)

Tästä syystä, minä en ehkä kuitenkaan kannata "lukumääräneutraalia" avioliittoa - tai ainakaan pidä sitä erityisen realistisena mahdollisuutena lähitulevaisuutta ajatellen.