Ajatuksia

Alkuillasta istuin netissä lukemassa artikkeleita ihmisoikeuksista ja ihmisoikeusrikkomuksista, sillä - noh, ollaan nyt rehellisiä - mä olen jumalaton nörtti joka todella kuvittelee tuollaisten asioiden olevan mielenkiintoisia. Yksi ajatus johti toiseen, mikä on enemmän kuin luonnollista sillä pitkäjännitteisyys ei ole koskaan ollut suurempia hyveitäni toisin kuin impulsiivisuus. Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani olen ottanut välissä pienen aikalisän ja lukenut muutaman luvun verran Terho Pursiaisen 60-luvun lopulla kirjoittamaa teosta Uusin testamentti, joka sai ajatukseni harhailemaan tuhannen kilometria minuutissa. Teologiaa, filosofiaa ja valtiotieteitä opiskellut Pursiainen on ehdoton nero, joka em. teoksessa kirjoittaa kuinka kirkon ja kristittyjen tulisi lakata tukeutumasta vanhoihin dogmeihin ja Raamatun sanaan absoluuttisena totena jos he aikovat palvella ihmisiä ja Herraansa tässä muuttuvassa maailmassa.
Pursiaista ei tule edellisen takia missään nimessä pitää dogmi- tai Raamattuvastaisena, sillä hän myöntää molempien arvon tietyin ehdoin. Raamatusta tulee esimerkiksi erottaa Jeesuksen todelliset teot ja sanat sinne myöhemmin lisätyistä, vailla totuuspohjaa olevista legendoista (neitseellinen sikiäminen jne.), ja dogmeja saa ja tulee kehittää mahdollistamaan uskonnollisen dialogin jatkuvuus, mutta niitä tulee kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti aikaansa vasten ja tarvittaessa ne on myös voitava hylätä täysin, mikäli ne menettävät merkityksensä ja alkavat palvella enemmän itseään kuin ihmistä. (Vrt. onko ihminen sapattia varten vai sapatti ihmistä varten, Mark 2)
Dogmikritiikin voisi ajatella suunnatun erityisesti katoliselle kirkolle, joka Raamatun ohella tunnustaa ohjenuorakseen tradition*, perinteen, mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä Pursiainen hyökkää nimenomaan meille tutun luterilasen papiston ja kirkon kimppuun. Raamatun paimen jätti 99 lammasta etsiäkseen ja tuodakseen takaisin yhden kadonneen, ja samalla tavalla kirkon tulisi yrittää tavoitella sen sanasta kylmäksi jääneitä sen sijaan, että se ensisijaisesti palvelisi Jeesuksen ja löytäneitä jäseniään. Nykykirkkoon tämän voi helposti heijastaa muistelemalla nyt jo laantunutta homokeskustelua ja kirkon siihen antamaa vastausta, rukoushetkeä, jota olen jo aikaisemmin kritisoinut epäonnistuneeksi yritykseksi taiteilla kahden puolueen välillä kumpaakaan miellyttämättä. Kirkon ei instituutiona olisi pitänyt missään tapauksessa kieltää vapaaehtoista siunausta sen nojalla, että kirkkoon on pesiytynyt sitä vastustavia tahoja jotka katsovat Raamatun Paavalin sanoilla** sen kieltävän, katsoa mikä nykymaailman silmin on oikein (ihmisoikeudet!) ja toimia sen pohjalta Jumalansa johdatusta kuitenkaan unohtamatta. (Rakkaus) Tietysti tässä esimerkissä on nähtävissä minun äärettömän homomyönteinen kantani, jota kaikki eivät ikävikseni edelleenkään jaa. Mun tarkoitukseni ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut sanoa, että kirkon tulisi pakottaa palvelijansa siunaamaan homoliittoja vastoin omaatuntoaan ja Jumalansa ääntä, vaan että kirkon tulisi ottaa kokonaan uusi, radikaalimpi kanta, jonka tarkoituksena ei olisi miellyttää vaan toimia oikein, ja näin paremmin auttaa ihmisiä Jumalansa löytämään. Jeesus oli kuitenkin aikansa radikaali anarkisti, joka vastusti farisealasiten ja saddukealaisten paikalleen jämähtänyttä ja vanhoillista uskoa julistaessaan Jumalansa rakkauden kuuluvan kaikille, eikä tuota anarkiaa tulisi Jeesuksen sanan jatkajienkaan unohtaa.

* Esimerkiksi naispappeuskieltoa ei niinkään perustella ensimmäisellä Korinttilaiskirjeen kuin kuivahtaneella "kun näin nyt on aina tehty" -ajatuksella.
** Kieltoa ei perustella ainoastaan Paavalin sanoilla Roomalaiskirjeessä vaan myös Moosesten kirjoen kielloilla ja Jeesuksen sanoilla avioliitosta.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa Terho Pursiaisesta ja hänen kirjastaan, vaan ovista jotka olen elämäni aikana takaani sulkenut. Mutta noh, siitä sitten joku toinen kerta.