Tiedätkö sä kun joskus on vaan mahdotonta unohtaa tiettyjä juttuja elämässä? Ekaa isoo polkupyörää, sitä hiton maalia, jonka sä teet koulujen välisissä ihan vikoilla minuuteilla, ekoja kännejä ja sitä tosi kömpelöä suudelmaa puistossa, johon ne kännit johti ja joka hävetti ihan hitosti seuraavana aamuna. Ne on sellasia hetkiä, joita voi myöhemmin selata kuva kerrallaan eteen ja taakse niin kuin jotain vanhaa kaitafilmiä koulun elokuvakerhossa, johon mentiin sen yhden ylimääräisen kurssimerkinnän takia. Mulla nimittäin oli tänään sellainen hetki. Se tapahtui ihan hetki sitten – just tässä, missä me nyt ollaan... Vaikka saattaa siitä kyllä olla jo vuosia. Mistä mä sen tiedän, kun eihän millään ole tässä vaiheessa enää pirunkaan merkitystä. Hitto, kun tässä vaiheessa millään ei oikeen oo enää mitään väliä.
Mutta mä voin kertoo sulle mitä tapahtui, jos sulla on hetki aikaa. Siinä ei mene kauaa, sillä mä en ole koskaan ollut mikään tarinoitsija, niinku mun opekin sanoi. Mutta samalla se kyllä sanoi, että musta on sitten johonkin muuhun isompaan. Että ehkä tää sitten oli sen suurempi juttuni, kuuntele jos sattuu kiinnostamaan.
Sanotaan, että se tapahtui Perjantaina. Perjantaina isolla P:llä – just sellaisen mahtavana päivänä, joita mahtuu ehkä kaks tai kolme vuoteen. Tiedäthän, Perjantai just koulun loppumisen jälkeen, Perjantai tyhjässä talossa porukoiden ollessa maalla ja sitten se kaikista paras: Perjantai, jolloin yksi sun kaveriporukasta vihdoin täyttää kahdeksantoista. Ne on just sellaisia päiviä, joina ei voi kuin olla nuori ja bilettää niin sanotusti perseet olalla. Naamalla paistaa koko ajan sellainen hiton naurettava virne, josta sietäis jo saada turpaansa, ja kaikki on samaan aikaan ihan mahtavaa ja vähän haikeeta. Silleen kun yksi osa susta ja sun elämästäsi on ohi, ja sun täytyy tarttua niihin jäljellä oleviin palasiin kynsin ja hampain, sillä kohta nekin on ohi eikä susta oo jäljellä enää mitään. Kato, sitten sä oot aikuinen, eikä mikään oo enää mitään – vilkaise vaikka sun porukoitas niin näet mun olevan oikeassa. Vanhemmat, opettajat ja kaikki ne idiootit, jotka tuli aina koululle saarnaamaan raittiudesta ja liikennekasvatuksen tärkeydestä sun ja mun elämässä, ne on jo kaikki ihan finito. Ja jotkut meistäkin sortuu siihen ihan liian nopeasti.
Me oltiin silloin ihan täysillä, Mä, Rape ja Toni. Vaikka oikeesti Rapen nimi oli Roope ja me kutsuttiin sitä Rapeksi silleen englanniksi lausuttuna: Reip. Toni oli vaan Toni, kun ei sellaisesta nimestä mitään hyvää keksi, ja mä olin... No kutu vaikka Irwiniksi, kun meidän molempien etunimi oli kuitenkin sama. Oikee nimihän löyty lehdistä tossa vähän aikaa sitten, jos sä et sitä muuten keksi. Se oli isolla Iltalehden kannessa oikein asuinpaikkakunnan ja iänkin kaa. Mutta sinä iltana mä en ollut vielä lehdissä, vaan me vaan oltiin Mä, Rape ja Toni, ja me kuviteltiin olevamme jotain ihan sikakovia jätkiä, vaikka kaikki muut kyllä tiesi totuuden. Että me siirryttiin kaikki kiltisti peruskoulusta lukioon, vaikka uhottiinkin lopettaa koulu ja lähtä kiertään pohjoismaita liftaamalla, ja istuttiin ne pari jälkkärikertaakin ihan vaan jostain täysin turhasta. Tyyliin syljeskeltiin lattialle vähän turhan näkyvästi ja kiusattiin paria isotissisempää tyttöä. Ei sellasen pikku hiplailun olisi edes tarvinnut mihinkää johtaa – kyllähän säkin varmaan tiedät, mitä tyttöjen ei tarkoittaa.
Mutta sun täytyy antaa mulle anteeksi, kun mä tälleen taas eksyin aiheesta, joka oli perjantaina hieman yli kello kahdeksan. Rape oli vanhimpana meistä täyttänyt just edellisenä päivänä kahdeksantoista, ja me istuttiin nyt sen mutsin keittiössä vetämässä naamaamme jotain kuivaa marketin kakkua. Ei ihan se ykkössuunnitelma bileitten ohjelmaksi, mutta ei siinä oikein muutakaan voinut, kun Rapen mamma oli ihan kuin joku himotiukkapipoinen kukkahattutäti. Ei bileitä, ja ehdottomasti ei bileitä alaikäisten kavereitten kaa, kun se on laitontakin vielä. (Just joo...) Sen takia me sitten jouduttiinkin turvautumaan suunnitelmaan bee, eli lähteen ulos etsimään vähän kovempaa menoa.
Paitsi ettei kovempaa menoa ollut mitenkään helppoa löytää. Mä ja Toni oltiin vielä liian nuoria baareihin, eikä pakkasmittarin pudottua miinus neljääntoista ulkonakaan roikkunut oikeastaan ketään. Me jouduttiin talsimaan ympäri keskustaa ties kuinka kauan ennen kuin löydettiin ekat elossa olevat tyypit sen pakettiautossa buukkaavan mustalaisperheen lisäksi, niitä työt vieviä varkaita kun ei lasketa. Vaan emmätiedä voiko jotain yläastelaisteinejä sen paremminkaan populaksi laskea, ne kun vaan seisoskeli Ärrän pihalla ihan liian keveissä toppatakeissaan ja odotteli jotain tyyppiä, joka suostuis hakeen niille siideriä. Melko säälittävää oikeesti – melkein teki mieli kääriä hihat ylös ja käydä aukoon päätä, mutta olisi se ehkä ollut turhaa kun saman tien saatettiin kyniä niiltä kakskytprossaa hakupalkkana. Mä tiesin tyypin, joka olis hoitanut homman kotiin seitsemällä mutta life is no fairtrade ja ne suunnilleen kerjäs sitä.
Sisällä kiskalla meinas kieltämättä tulla kuset housuun, sen verran nimittäin jännitti lappaa kaljapulloja ja lonkkua tiskille sen räikyvän oranssiksi punattuja huuliaan mutristelevan kassaneidin silmien edessä. (Vaikka neiti ei alkuukaan ole oikea sana kuvaamaan sitä valaan kokosta ämmää.) Se alkoi heti puhuun jotain poliisista ja sossusta, mutta hiljeni nähtyään Rapen mopokortin ja siinä seisovan päivämäärän: 23.2.1991. Just täysikänen, just tarpeeks vanha ostamaan juotavaa eikä se ämmä voinut sanoa siihen yhtään mitään. Nauru oli melko herkässä, kun me kannettiin jaon jälkeen meille jääneet kaljat vanhalle leikkipuistolle, josta oli vuosien saatossa tullut teinien kantapaikka graffiteineen ja tupakantumppeja täynnä olevine leikkimökkeineen. Mä tykkäsin vielä pentuna leikkiä siellä naapurin Emman kaa kauppaa silloin, kun en vielä tajunnut mitä mieltä tytöistä piti oikeesti olla. Mutta eipä nykypennut olis siellä kuitenkaan leikkineet kun niillä oli kuitenkin kaikki koneet ja kännykät, niin ihan sama meidän oli siellä iltaisin hengata paremman paikan puutteessa. Kaupunki kun sulki sen vikan nuorisokahvilankin viime budjettileikkauksen yhteydessä.
Alkuilta kului tosi rattoisasti lähinnä rivon huumorin parissa, mutta sitten Tonin piti päästä tekeen mitä se idiootti aina tekee. Se oli kato päässyt edellisenä lauantaina pukille yksissä kotibileissä, ja nyt se jakoi meille auliisti Caritan, sen panon, avuja ja heikkouksia. rinnat oli pystyssä ja melko isotkin eikä perässäkään kauheasti valittamista ollut. Ja halukas se oli parin siiderin jälkeen, Toni sanoi ja vinkkasi silmää. Ei ollut tarvinnut juuri kuin kaataa tyttö sänkyyn, ja reidet olivat avautuneet itsestään. Olis varmaan kelvannut sullekin, Reip, se sanoi, tai ainakin kuvittelis, että vuoden jälkeen alkais yks jäätelö maistua jo vähän puulta.
Sillä Toni viittais Tuulaan, jota Rape oli hinkannut jo melkein vuoden päivät. Tonihan sellaista ei koskaan tajunnut, sillä sille tyttö oli yhtäkuin kertapano ja sitten veks, mutta mä uskon, että Tuula saattoi oikeasti merkitäkin jotain Rapelle. Ainakin se käyttäytyi tytön seurassa aina ihan hiton paljon fiksummin, yritti jopa olla kiroilematta liikaa ja välillä vähän polttamattakin. Usein se tietysti epäonnistui siinä aika pahasti, Rape kun oli, mutta silti se aina yritti uudestaan. Se ei edes lannistunut sen yhden kerran jälkeen, jolloin se meni taas kerran juomaan vähän liikaa ja Tuula joutui soittaan isänsä hakemaan niitä. Äijä oli ollut ihan raivona ja huutanut, että jos Rape enää ikinä tulee sen tyttären lähelle, se tekee siitä ekaks selvää paljain käsin ja hakee sitten haulikon. Siinä vaiheessa mä olisin jo heittänyt rukkaset naulaan, mutta Rape jatko Tuulan kanssa ja kävi jopa pyytämässä anteeksi sen isältä.Teidän olisi pitänyt nähdä miten pynttäytyneenä se lähti sille ristiretkelle – päällä isän vaatekaapista lainattu kraka ja kaikkea. Hitto että me naurettiin. (Äijä oli kuulemma roikottanut Rapea kauluksesta mutta antanut sitten lopulta anteeks kun oli tajunnut, että Rape on loppujen lopuksi aika säälittävän kunnollinen jätkä.)
Ehkä se johtu juuri siitä tosissaan olemisesta, kun Rape veti ihan hitonmoiset pultit Tonin sanoista, mutta saatto siihen liittyä jotain vanhempaakin naljailua. Ne kun ei olleet koskaan tulleet mitenkään erityisen hyvin toimeen ainakaan humalassa. Rape ja Toni oli tosiaan molemmat vetäneet varmaan lähemmäs viisi pulloa, ja minä vielä enemmän. Päässä humisi oikein urakalla ja alkoi olla vaikeaa sanoa kuka oli kuka ja missä, mutta Rape ihan oikeasti teki Tonin sanoista jonkun elämää suuremman propleeman. Mä en nyt sano tätä arvostellakseni, mutta Tonin päässä ei koskaan ollut valot mitenkään erityisen kirkkaalla, eikä Rapen olis sen puheista pitänyt niin hemmetisti hermostua. Ei Tuula niinku mikään Rapen kihlattu ollut tai mitään. Paitsi että oli se – me vaan ei tiedetty siitä.
Mitä saakelia mun morsian sulle kuuluu, Rape huusi ja yritti tönäistä Tonia liukumäkeä vasten. Toni väisti helposti, olihan sillä paljon läheisemmät välit kaljaan kuin Rapella tai mulla. Mä tykkäsin ehkä juoda kerralla enemmän ja nopeammin, mutta se veti kännit käytännössä joka viikonloppu ellei sen broidit sitten sattuneet olemaan faijan ja sen luona kylässä. Kukaan Tonin nähnyt ei oo koskaan uskonut kuinka hitosti se jätkä tykkäs tuhlata aikaa niitten marakattien viihdyttämiseen.
Ehkä mä oon pannu sitä sun morsiantas, Toni sano ja virnisti. - Joo, mä panin silloin, kun sä olit saanu porttikiellon niitten kämpille. Eikä muuten ollu ees paha, mitä nyt täys lauta.
Rape oli siinä vaiheessa jo ihan punasena, ja se tunkenut kädet syvälle takin taskuihin. Sä et oo tosissas, se mutisi, ja mä vannon, että jos kukaan vaan voi puhua liikuttamatta naamaansa milliäkään, Rape teki niin.
Sen sä voit päätellä ihan ite, Reip. Tiedätkö sä mikä musta oli parasta Tuulassa? Se tapa, jolla se puristi ne glitterkyntensä mun takareisiin kun se – Ja siinä vaiheessa Rape löi Tonia ekan kerran. Eikä muuten ollut mikään pieni tirpasu, vaan ihan keskivertopainijan otteella vedetty oikea suora leukaperiin. Rape kun tykkäs harrastaa painia ennen ku se jäi liiaks koukkuun nettipeleihin ja sellaiseen sontaan.
Mitä – etkö sä tykkää kuulla kun mä kerron totuuden siitä hutsusta? Toni kysy ja sylkäs maahan. - Sä oot tietty jo varannut kirkot ja kuvittelet eläväs sen kanssa onnellisena elämäs loppuun asti, mut hei newsflash for you, se on vaan samanlainen horo ku kaikki muutkin ämmät. Lopulta se päätyis kuitenki pettään sua jonku pikkasenki paremman kaa, se sano ja sen ääni murtu ihan pikkasen niinku se olis katkera, mutta ei Toni oo mikään nössö, jolla olis tapana avautua heti parin kaljan jälkeen. Sellaiset tyypit on muutenki ihan säälittäviä, jos multa kysytään.
Ja sitten Rape löi uudestaan. Ja alkuunsa se oikeesti näytti aika hiton makeelta kun ne hakkas siinä hangessa toisiaan naamat irveessä niinku kyseessä olis ollut joku Suomi vastaan Ruotsi -matsi. Mä vaan istuin siinä hiekkalaatikon reunalla kittaamassa kaljaa ja kattelin huvittuneena niitä kahta. Mutta usko mua, en mä mikään ihan vastuuton jätkä sentään ole, kyllä mä lopulta ihan oikeesti ajattelin mennä väliin ja rauhotella tilannetta vähän. Sen keskarimäärän jälkeen se ei vaan ollu enää niin helppo juttu, kun en mä olis varmaan pysynyt enää edes pystyssä omin jaloin. Ja siksi mä vaan istuin siinä ja kattelin – en sen takia, etten mä olis välittänyt tai jotain.
Mut siinä vaiheessa mun kaitafilmi alkaa olla jo vähän aukkonen, niin kuin jotkut mummon ullakolla säilyttämän kelat sen ja papan vuosipäivistä ja ekasta Ruottinmatkasta lautalla Tanskan ohi Göteboriin. Jossain vaiheessa Toni kuitenki sai tarpeekseen käsirysystä ja heilautti puolitäyden karhupullon liukumäen tankoon. Se meni tietty rikki ja kaljaa roiskui ympäri lunta ja sen vaatteita. Yksi lasinsirpale lens mun viereeni ja repi mun sormeni auki, kun mä poimin sen talteen ettei kukaan astuis siihen. Siitä tuli verta ja mua hävettää vähän myöntää, että sillä hetkellä mä olin paljon kiinnostuneempi niistä parista veritipasta kuin mitä mä olin Rapesta, jota Toni sentään huitaisi sillä pullolla ranteeseen ja poskeen. Tai ainakin poskeen, kun se veri ranteessa ja käsissä saatto kyllä olla Tonin huulestakin, joka oli aika kiitettävästi auki.
Hutsu, Toni sanoi vielä kerran huomattuaan olevansa voitolla, kun Rape oli kumartunut kaksin kerroin ja piteli poskeaan. Toista kertaa se ei sitä sanonut, mikä nyt on varmaan ilmeistä, sillä jopa Tonin kaltanen älykääpiö pystyy keksimään useamman kuin yhden nimen helpoille tytöille. Ehkä se olis seuraavaksi sanonu horo tai lutka, mistä mä tiedän, mutta ennen sitä Rape keskeytti sen taas kerran tönäisemällä sen vasten sitä samaa liukumäkeä. Ja sillä kertaa se oikeesti osu niin, että Tonin pää heilahti taakse ja sen takaraivo kolahti vasten kyllästettyä puista reunaa ennen kuin Toni jäi makaamaan siihen kaljaiseen hankeen, mihin Rapeki tuupertu. Siinä ne makas.
Mutta tiedätkö sä, että ne selvis hengiss – Rape, jonka nimi lausuttiin Reip ja Toni, joka oli muuten vaan täys urpo ja idiootti, varsinkin kännissä. Siinä hiekkalaatikolla istuessani – tai siinä vaiheessa lähinnä enää vain retkottaessani – mä näin, kuinka Rape lopulta tuli sen verran tolkkuihinsa, että se tajus edes hämärästi mitä oli tehnyt. Sen kasvot väänty aika mahtavaan irveeseen ja se oksensi lumelle, jossa oli muuten yllättävän vähän verta kun miettii mitä oli tapahtinut. Kaiketi kylmä supistaa verisuonia tai jotain. Sitä oksennusta roiskui joka puolelle, mutta ainakin Rape näytti selviävän siitä hiukan. Se nosti liikkumatonta Tonia sen verran ku vaan jakso ja lähti raahaamaan sitä kohti autotietä, missä kulki vielä satunnaisesti pari autoa. Kello kun oli vasta jotain yhdentoista tai sinne päin. Siitä tienpenkasta sitten yksi auto poimi ne mukaansa ja lähti käsittääkseni kuljettamaan sairaalaan. Täytyy myöntää, etten mä ole ihan varma mihin me meni tai minkä värinen se auto oli, minkä sä varmasti haluaisit kuulla. Siinä vaiheessa mä olin jo sen verran pihalla kaikesta että jäin vaan siihen lumihankeen makaamaan ja ajattelin, että pikkuisten tirsojen jälkeen olis hyvä kattoo uudestaan.
Seuraavan kerran mä näin Rapen vasta kirkossa. Sillä oli puku päällä ja kaulassa kraka, jonka se oli taas lainannut faijansa kaapista. Mukana sillä oli Tuula, jolla oli tosi kaunis musta pitsimekko ja H&M:n paksu toppatakki, jota se ei riisunut vaikka sisällä oli kuitenkin suhteellisen lämmintä. Hanskoja sillä ei kuitenkaan ollut, ja mä näin ohuen sormuksen, joka sillä oli vasemmassa nimettömässä. Kullan kiilto sopi sen kynsien glitteriin, mutta ihan yhtä hyvin se sopi sen meikkiinkin, joka ei ihan kuitenkaan riittänyt peittämään mustaa silmää ja niitä paria naarmua sen poskessa. Asia, jonka huomasivat kai muutkin, sillä Tuula sai yllättävän paljon katseita osakseen ollakseen niin kiltti ja kunnollinen tyttö.
Tonia mä sen sijaan en enää nähnyt kunnolla. Se ei tullut kirkkoon eikä sitä ole näkynyt puistossakaan, vaikka siellä paljon meidän luokkakavereita käykin. Kerran mä melkein kuvittelin nähneeni sen väkijoukossa, mutta se kääntyi pois ennen kuin mä ehdin katsoa uudestaan. Että ilmeisesti sillä idiootilla ei vaan enää ollut mulle mitään sanottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jotain sanottavaa?