Todella vanha: The blackadder

 (6. kesäkuuta 2009)

Minä katsoin tässä äskettäin loppuun komediasarjan The blackadder viimeisen kauden, joka kertoo ensimmäisessä maailmansodassa taistelleista sotilaista. Sarja on ollut lähinnä satiirinen ja hupaisa viihdyke muutoin niin tyhjiin lomailtoihin, mutta tämä viimeinen osa todella kosketti minua. Paras oli ehdottomasti kun Blackadder, yritettyään ensiksi päästä pois viimeisestä taistelusta esittämällä hullua, lausui juuri ennen taisteluun lähtöä pakosuunnitelmaa miettivälle ystävälleen sanat: "I'm afraid it'll (suunnitelman, jonka hänen ystävänsä keksi) have to wait. What ever it was, I'm sure it was better than my plan to get out of this by pretending to be mad. I mean, who would have noticed another madman around here. Good luck, everyone."

Minä en ole koskaan ollut sotaelokuvien tai sotakirjojen suuri ystävä. Oikeastaan minä olen aivan liian nuori ja aivan liian hyvässä elänyt edes ymmärtääkseni sotaa ja sen järjettömyyttä. Toki minä olen lukenut Tuntemattoman sotilaan ja Länsirintamalta ei mitän uutta, joista jälkimmäisen loppu sai minut itkemään primitiivisellä brutaaliudellaan: "Päivä, jona Paul Bäumer kuoli, oli niin rauhallinen että radiossa tiedotettiin ainoastaan: Länsirintamalta ei mitään uutta." Ja toki minä tiedän mikä saa ihmiset tappamaan toisiaan - siitähän oli artikkeli Tammikuun GEO:ssa, mutta silti. En minä oikeasti tiedä mitään sodasta.

Enkä minä ikinä pystyisi selviämään siitä hengissä. Mutta toisaalta - voidaanko kenenkään sodan läpikäyneen oikeasti sanoa selvinneen?

And all of a sudden it was over
It seemed to me that I was the only one
who had survived
And that there was only one sound
that broke the silence
The fire of guns
It hadn't stopped yet - but I knew
- somehow -
That this was the end

For those who have died
for their countries
for their families, religions
wives, kids
For those who have died
- and who will die -
without knowing the answer
for question 'why?'