Joulukalenteri - 8. luukku

Kuten jotkut muistanevatkin, jäi edellisessä blogissani aloittama joulukalenteri varsin ikävästi kesken pienen henkisen aikalisän takia. Minä kuitenkin lupasin teille nämä puuttuvat luukut enemmän tai vähemmän myöhässä, ja koskapa olen aina silloin tällöin rehellinen ihminen, tässä ensimmäinen niistä nyt on:

14. helmikuuta on luonnollisesti ystävänpäivä. mutta viettäessäni tuota vuoden romanttisinta päivää kylmässä ja pimeässä (olen liian laiska noustakseni sytyttämään valot) huoneessa yksin istuen, en koe minkään sortin halua puhua kyseisen päivän historiasta. (Ei sillä, että sen historia mitenkään mielenkiintoinen edes olisi; päin vastoin kyseessä on vain jälleen yksi alkujaan pakanallinen juhla, joka on keskiajalla muutettu kristilliseksi pyhimyksen muistopäiväksi ja siitä myöhemmin Yhdysvalloissa muuttunut silkaksi kulutusjuhlaksi.)

Alunperin roomalaisen Juno-jumalattaren, joka oli ylijumala Jupiterin puoliso ja avioliiton, naiseuden ja äitiyden (sekä kesäkuun, kuten joku saattaa muistaa ensimmäisestä luukusta) suojelija, kunniaksi vietetyn juhlan sijaan tässä luukussa käsitellään kristillistä ikuisuusaihetta synti, sillä siitä sattuu olemaan ihan mielenkiintoinen kappale lukion uskonnon kolmannen kurssin oppikirjassa Theo - oikein väärin. (Minä en suostu myöntämään, että tätä postausta aloittaessani kävelin kirjahyllylle ja valkkasin ensimmäisen silmiin osuvan kirjan - ei, sen sijaan oikein valitsemalla valitsin kirjahyllystä sen vähiten teologiaan liittyvän teoksen ja säälittävää kyllä vaihtoehdoiksi rajautuivat tämä ja ruotsin kielioppi.) Ja ideana on nyt tutustua aiheeseen puhtaasti teologian ja etiikan näkökulmasta unohtaen katsoumuksellisen uskonnon.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää maailmankuva. Kristinusko on perinyt juutalaisuudesta käsityksen hyvästä maailmasta, joskin siihen on sotkeutunut myöhemmin ajatus perisynnistä, joka puuttuu tyystin esimerkiksi islamilaisesta ihmiskäsityksestä. Maailma on varauksetta hyvä, sillä onhan se Jumalan luoma ja hyväksi toteama. Ongelma ei siis ole maailmassa tai ihmisen elämässä, kuten esimerkiski buddhalaisuudessa ajatellaan, vaan ongelmana on ihmisen kykenemättömyys elää ns. luonnonmukaista elämää; synnittömästi. Jos asia kuitenkin olisi puhtaasti näin, olisi se aivan liian helppo ymmärtää, siksipä mukaan sotketaan myös käsitys perisynnistä.
Perisynti liitetään syntiinlankeemukseen, ja usein sen sanotaankin kärjistetysti olevan syytä paratiisin omenasta, vaikka asia on lähinnä toisin päin; ihmiskunnan syntisyys ei johtunut syntiinlankeemuksesta vaan syntiinlankeemus johtui ihmiskunnan syntisyydestä. Tässä kohtaa allekirjoittanut pitää käsitystä perisynnistä äärettömän masentavana, mutta sillekin on olemassa omat syynsä: kuten jo aikaisemmin sanoin, islamista puuttuu tyystin käsitys perisynnistä. Sen mukaan ihminen on maailman tavoin ensisijaisesti täysin puhdas ja virheetön, ja vasta ihmisen omat valinnat vievät hänet kauemmas Jumalasta. Tämä vaikuttaa myös pelastusoppiin: kristinuskossa ihminen voi omilla teoillaan yrittää tulla pelastuksen arvoiseksi ja elää mahdollisimman synnitöntä elämää mutta loppupeleissä pelastus johtuu vain ja ainoastaan Jeesuksesta, kun taas muslimit voivat omilla teoillaan saavuttaa paratiisikelpoisuuden. (Joskin siihenki liittyy käsitys Jumalan armon merkityksestä.) Tämä on nyt mielipidekysymys eikä puhdasta teologiaa, mutta itse pitäisin edellistä syynä syntiinlankeemusopille. Islamilainen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on positiivisempi, mutta se samalla laittaa suuremman taakan yksilön kannettavaksi, kun taas kristinuskossa ihminen voi lohduttautua ajatuksella "nokun se nyt vaan on niin". (Mikä on varmasti paitsi hyvin huojentavaa, myös äärettömän vaarallista sillä se kärjistettynä vie ihmiseltä vastuun toimia omana moraaliagenttinaan.)
Mutta onko ihminen sitten hyvä vai ei? Ensinnäkin tulee määritellä käsite hyvä. Jos sillä yksinkertaisuudessaan tarkoitetaan ihmisen moraalista tajua, on vastaus kyllä ja ei, ja näiden kahden sekoitus riippuu kokonaan kristillisestä suuntauksesta. Roomalaiskatolisen kirkon sisällä on kaksi näkemystä: nk. luonnollisen moraalilain käsitys, jossa moraali on kokonaan uskosta riippumaton ja autonominen osa ihmistä ja nk. uskon etiikka, jossa usko määrittelee moraalin eli uskova ihminen on periaatteessa moraalisempi olento kuin uskonnoton/"vääräuskoinen".
Ortodoksisen kirkon mukaan uskonnollinen ja hengellinen elämä muuttaa ihmisen kykyä toimia oikein ja tehdä oikeita valintoja. Ihmisellä on luonnollisesti edelleen moraalinen vastuu teoistaan, mutta usko muuttaa häntä "jumalallisemmaksi". Periaatteessa siis parannus ei lähde ensisijaisesti ihmisen teoista vaan hengellisen elämän muutoksesta.
Reformoidut kirkot, joidin luterilaisuus ei missään nimessä kuulu, uskovat useimmiten Kristuksen herruus -etiikkaan. Tässä etiikan suuntauksessa katsotaan ihmisillä olevan luonnollinen moraalitaju, joka kuitenkin on syntiinlankeemuksen takia turmeltunut. Jumalan löytäessään ihminen kuitenkin kykenee taas tulemaan osalliseksi oikeasta moraalista tai ainakin sen ilmoituksesta.
Luterilainen näkemys on lähempänä katolisten luonnollista moraalilakia, eli ihmisen kyky tehdä oikein ei ole sidoksissa kirkkoon tai uskoon. (Tässääkään tilanteessa ei voida sanoa ihmisen olevan puhtaasti hyvä, vaan syntiinlankeemuksen perintö näkyy ihmisen kyvyssä toimia oikein. Ihminen on kuitenkin itsenäisesti kykenevä tekemään oikeita ja hyviä päätöksiä, vaikka ne vaikeita ovatkin.)

Entä sitten ne pirun synnit itsessään, ei osana ihmisen hyvyyttä/pahuutta? Läntinen teologia kutsuu tällaisia syntejä tekosynneiksi, jotka kumpuavat perisynnin saastuttamasta maaperästä. Katolinen kirkko on tehnyt nämä synnit tunnetuimmiksi jakamalla ne kahteen laariin: kuolemansynteihin ja lievempiin, anteeksi annettaviin synteihin. Kuolemansynnit ovat vakavia rikkomuksia Jumalaa vastaan, jotka tehdään täysin tietoisesti ja vailla pakottavaa syytä. (Tappaminen on kuolemansynti, mutta oman maansa puolustaminen aseellisesti taas ei.) Moderni katolinen kirkko määrittelee nämä synnit "suoriksi rakkauden vastaisiksi teoiksi" ja niihin lukeutuvat mm. kymmentä käskyä rikkovat teot jne. Näitä syntejä ei seuraa välitön kuolema tai pelastuksen menettäminen, mutta ne vievät ihmistä kauemmas Jumalan armosta ja lopulta jotavat pelastuksen hylkäämiseen. Anteeksi annettavat synnit eivät itsessään ole vakavia rikkomuksia, mutta ne altistavat ihmisen suuremmille synneille.
Katolisessa kirkossa syntejä vastaan toimii rippi, joka on samalla yksi sakramenteista. Synnit tunnustetaan sillä ainoastaan niiden myöntäminen vapauttaa ihmisen taakasta. Kaikki ovat nähneet elokuvia, joissa katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen tunnustaa syntinsä rippi-isälleen, papille, joka tunnustusten päätteeksi lukee synninpäästön (synninpäästöä ei kuitenkaan anna pappi, vaan se tulee suoraan Jumalalta - näin asia menee kaikissa kristillisissä kirkoissa) ja voi kehottaa tunnustajaa esim. rukoilemaan. Niin se toimii katolisessa kirkossa, mutta luterilainen synnintunnustus on hieman erilainen: on olemassa kaksi tapaa, yleinen ja yksityinen tunnustus, joista ensimmäinen luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa jonkin yleisen kaavan sanoin (esmes hyvin runollinen "Herra, sinä olet valo mutta minä en ole katsonut Sinua, Sinä olet tie mutta minä en ole seurannut Sinua..." jne.). Yksityinen tunnustus taas tehdään omin sanoin joko papille tai jollekin toiselle kristitylle ja siihen kuuluu katoliseen tapaan syntien luetteleminen ja katuminen. Synninpäästön lukee ripin vastaanottanut osapuoli, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kuulemaansa kohtaan.(Pappisvirassa toimivan henkilön rippiin liittyvää vaitiolovelvollisuutta ei riko edes jo tapahtunut törkeä rikos - siis sellaisen josta voisi saada vähintään kuusi vuotta ehdotonta vankeutta -, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuuden.Sen sijaan papilla on velvollisuus ilmoittaa viranomaisille suunnitteilla olevasta rikoksesta niin, ettei hän ilmoittaessaan millään tavoin, siis edes välillisesti, anna ilmi teon suunnittelun tunnustanutta.)

Eli tällaisesta asiasta on todella kyse. Se saattaa tässä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se johtuu vain minun kykenemättömyydestäni selittää asia koko monimutkaisessa kokonaisuudessaan. Kyseessä on kuitenkin enemmän kuin äärettömän mielenkiintoinen asia, jonka jo psykologinen merkitys ihmisille aiheuttaa minussa puhtaan wau-reaktion.  Lähteinä ovat toimineen mm. seuraavat teokset: Theo Oikein väärin (Otava 2007), Uusin Testamentti (Terho Pursiainen, Tammi 1969), Nykymaailman uskonnot (Parragon 2007), Aika puhua -aika vaieta (Kirkollishallinnon julkaisuja 2011), Mihin uskovat muslimit (Sardar Ziauddin, Otava 2009) ja varmasti myös yli puolentusinaa muuta teosta, joita en kuitenkaan ole käyttänyt suorina lähteinä.

Tiedättekö, minun olisi ollut niin paljon helpompaa kirjoittaa ystävänpäivän historiasta...